Ensimmäinen kuukausi kymmenestä
Syyskuu tuntui pitkältä. Ajallista mittaa tais olla jotakuinkin saman verran kuin fuksisyyskuulla 2013. Lompakko on tyhjentynyt rahasta ja täyttynyt korteista, ja parven alapuolella puolessa päivässä pölyttyvälle työpöydälle on kasautunut asiakirjoja ja kurssimonisteita. Kärsivällisyyteni on kasvanut noin sadalla prosentilla. Vähintään.
(Taidevandalismi jälleen kerran asian ytimessä)
Pariisia on edelleen mahdoton täysin käsittää. Käytin NaviGOani kaiken sen seittemänkympin edestä, jonka jouduin opiskelijamatkakorttia odotellessa maksamaan. Toistaiseksi olen onnistunut välttymään très chic -puolen kliseltä ja todistanut ennemmin Kurjien barrikadien meininkiä (me yli kakskymppiset jätettiin nuoriso juhlimaan Républiquelle ”ennen kuin joku noista patsaalla kiipeilijöistä tippuu”…). SciencePo:n ja Sorbonnen ovilla sekä 16.:ssa kaupunginosassa vieraileminen tuntuu siltä, kuin astuisin niihin mielikuviin, jonka kaltaisten kuvittelin pariisilaiselämäni olevan. Kuitenkin sunnuntai-ilta voi muuttua yhtäkkiä naurettavan elokuvalliseksi, kun loikimme kavereiden kanssa Seinen rannalla aitojen yli tyhjälle venelaiturille katsomaan jättikuuta. Paljon tapahtuu suunnittelematta, mutta arkipäivät rutinoituvat pikkuhiljaa. Arki on tähän asti tuntunut sujuvan luonnollisesti, eikä mikään ole tuntunut pettymykseltä, vaikka laulan vähintään kerran päivässä mielessäni ”que sera, sera”.
Otettiin Lyonissa matkakumppanin kanssa yksi kaveriselfie teatterin edustalla kun herättiin siihen todellisuuteen, että kumpikaan meistä ei ole kuvannut ekaa kuukauttaan Pariisissa juuri ollenkaan. Kuvatiedostoistani ei löydy kuin lähinnä kuvia ruuasta ja taivaasta. Nyt muija keräät ittes, taivasta voi kattella ja kahvikuppeja kuvata kuka tahansa ja joka päivä! Toisaalta kännykällä (myönnän – järkkäri on kaapissa akku tyhjänä) jatkuvasti räpsiminen syventää mun turistimaista oloani. Turistin naamasta ja suomiaksentista en varmasti pääse vuodessa eroon, mutta jonkinlaisen symbioottisen suhteen aion tähän kaupunkiin muodostaa. Luotan siihen, että se onnistuu ajamalla vapaapäivisin päättömästi metrolla, sanoen kyllä spontaaneihin ehdotuksiin ja viettämällä niitä tavallisia tylsiä päiviä asuntolahuoneessa. Ja opiskelemalla pirusti ranskan ääntämistä.
Oon kuitenkin jo saanut odottamattomia etkokutsuja sekä kavereita, joiden kesken puhutaan pelkkää ranskaa, tehnyt ensimmäisen pistokokeen yliopistolla, alkanut lausua oman sukunimeni väärin, syönyt patonkia ja lukenut tenttikirjaa teepaitasillani kampuksen pudinhajuisella nurtsilla, elänyt monta viikkoa paljolti kaupan valmis-tabboulehilla, aloittanut uudelleen tanssitunnit ja skipannut heti toiset treenit, liittynyt yllättävän kivaan moshpitiin Lyonissa ja ostanut elämäni ensimmäisen ryhmämatkalipun. Melkoista meininkiä.
Näihin tunnelmiin. Ehkä teemapostaukset ranskalaisesta vaihtarielämästä on enemmän mun juttu, etten jatkossa vahingossakaan avaudu liikaa syvemmistä ajatuksistani, vaan voin pitäytyä ensimmäisen maailman ongelmista valittamisessa. Tee bee cee – vielä yhdeksän kuukautta jäljellä.