Löysin kotoisia kulmia

Pariisi on vähän turhan laaja ja sirpaleinen kaupunki. Kaveri kertoi kaipaavansa opiskelukaupungistaan sitä, että tietää, minne kukin ohikulkija on matkalla. Täällä ei tiedä, sillä suuntia on liikaa ja kiinnostavat kulmat on siroteltu melko tasaisesti kahteenkymmeneen kaupunginosaan.

2vMs9gER.png

Eilen ja tänään iskin vahingossa tuplapotin: löysin itseni kahdesti trendikkäiden vaihtoehtonuorten keskeltä. Tähän mennessä havainnot moisista kaupungilla ovat olleet yksittäisiä esiintymiä, jos humanististen tieteiden ja taiteiden tutkimuksen laitosta eli luonnollista arkiympäristöä ei nyt oteta lukuun. Saint Martinin kanaalilla aistin sopivaa henkeä joskus hieman liian myöhään illalla siellä käveleskellessäni, mutta tänään kaikki valkeni, kun thaimaalaiset street kitchenit ja taidekahvilat olivat auki (ja niiden ulkopuolella jonossa kovaäänisiä lauantai-ihmisiä). Päiväkin oli kaunis, kanaalin reunalla tarkeni istua teepaitahihasillaan. 

Ilahduin. Vielä pitäisi löytää, minne paikalliset Kaikut on piilotettu, että olis joku suunta, minne jalkaistaa itsensä niinä harvoina kertoina, kun jaksaa poistua yhdeksän neliön yksiöiden illanistujaisista ja Seinen rannalla istuskelusta, joihin jengi tuntuu jumiutuvan. Lähes kaks kuukautta jaksaa totutella ja nauttia uutuuden viehätyksestä, mutta viime viikkoina olen kaivannut omia, tuttuja kulttuuritottumuksia ja tietynlaista jengiä ympärillä – uudessa ympäristössä kun on helppo tarttua siihen oleskeluseuraan ja -paikkaan, mikä sattuu olemaan tarjolla. Asettuttua aloilleen alkaa etsiä sitä omaa meininkiä. Mulla tämä vaihe on kasvattanut koti-ikävää, sillä Pariisi on täynnä kaikenlaista kulttuuria ja kaikenlaisia ihmisiä, mikä tekee tällaiselle hämmentyneelle hissukalle vaikeaksi löytää just ne mieleiset kulmat ja tyypit. En halua vielä takaisin Helsinkiin, mutta kaipaan sitä, että tietää minne mennä ja kenen kanssa. 

tFmN5eIa.png

Trendikkäiden, vaihtoehtoisten nuorten musaelitistialalaji (ja kaikki tähän genreen kuuluvat brittituristit) kokoontui tänä viikonloppuna Pitchfork Festivalille Villetten puiston (kiva paikka ihan itsessäänkin!) Grande Halleen. Ostin yhden päivän lipun ihan vaan repästäkseni tilin tyhjäksi ja heilutin punttia tuhansien kaltaisteni kanssa Kurt Vilen, Thom Yorkin ja Healthin keikoilla. Tuntui jo paljon kotoisammalta. Oli äärimmäisen kovat keikat, erityisesti noilta kolmelta, mutta myös monelta muulta perjantai 30. päivän esiintyjistä. Festariseuralaiseni hehkuttivat kovasti myös Beach housen torstaista vetoa, ja odottivat innolla tänpäiväistä, vähän biletykseen kannustavampaa lineupia Run the Jewelseineen ja Hudson Mohawkeineen. Tää festari on ollut kovatasoinen jokaisena sen järjestämisvuonna, joita taitaa tämän päiväisten jatkojen jälkeen olla takana yhteensä viisi. No, Pitchfork lienee itsessään lähestulkoon laatutakuu. Vahva suositus, siis.

Kotoisalta tuntuu myös se, että melkein takapihallani ois jonkinlaiset underground-pippalot, joiden bassot kuuluvat asuntolaselliini, jossa röhnötän autuaana isoa tortellini-ateriaa sulatellen Khidin splitit repeatilla. Harmittaa vain vähän, etten jaksa nousta tsekkaamaan, miten tuolla tampataan (ja sitä paitsi sinne on liian suuri sisäänpääsymaksu banlieu-kekkereiksi).

Jostain syystä tää biisi soi muuten kaikkialla, Justin Bieberin uuden ja D.A.N.C.E:n lisäksi tietenkin. Soi myös usein mun päässä. Oon ihastunut.

(Siirryin Deezeriin, sillä se toimii ranskalaisilla palvelimilla paremmin – ja itseasiassa asuntolan netti blockaa Spotifyn, ties mitä Ruotsi-vihaa –, mutta ei-ranskalaiset palvelimet ei meinaa suostua yhteistyöhön soittimen upottamisen kanssa?! Tyydyttäköön ärsyttävään Youtube-ruutuun miljoonine mainoksineen. Käytännön esimerkkejä arjen hankaluuksista à la France.)

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *