Höpötin kaks päivää putkeen pelkästään ranskaksi. Kun kerran alotti, oli vaikea lopettaa. Tänään kampuksella törmäämääni tutun vaihtaessa englantiin, piti miettiä kaks kertaa, millä kielellä oon vastaamassa. Kummaa, kuinka pää tottuu uuteen kieleen. Melkeen kahden kuukauden jälkeen tulee jo toimeen melko yksinkertaisilla lauseilla ja vielä melko suppealla sanavarastolla – suurimman osan keskusteluista kavereiden kanssa voi hoitaa simppeleillä rakenteilla (c’est…, il y a…, je crois que…), ja virastoissa virastoissa pärjää kohteliaisuusfraaseilla. B1:sen ranskantaitaja saa selitettyä kiertoteitse ja käsiä heiluttelemalla (tai saksaksi ja italiaksi. kyllä) ne sanat, joita ei tiedä. Viiden sivun esseen kirjoittamiseen tarvitaan vain kolme päivää ja hieman epätoivoa.

Älkääkä uskoko ranskanopettajia. Ei kukaan käytä subjunktiivia.

(Pieni ranska-suomi -sanakirja: discothéque tarkoittaa diskon lisäksi myös levykirjastoa. Valitettavasti)

Puoltoista kuukautta ei ole vielä paljon. Viikonloput täyttyy edelleen uusista kokemuksista. Viime perjantaina tehtiin porukalla suklaakakku mikrossa pariisilaisessa ullakkohuoneessa. Lähes suoraan iloisesta kakkukuolemasta jatkoin ryhmämatkalle Normandiaan. Ihastuin Honfleuriin, impressionismin kotikaupunkiin (ilmeisesti – oppaamme taisi kertoa adekdootteja Claude Flaubertista), jossa ei ollut juuri muuta kuin söpöjä kivitaloja, taidegallerioita ja crêperie’tä. Kävin ensimmäistä kertaa casinossa Trouvillessä, ja totesin sen fiinimmäksi ruotsinlaivaksi, mikä sopii jatkoksi mun asuntolahuoneen hyttivessaan. Caenissa laittauduttiin budjettihotellihuonekavereiden kanssa valmiiksi Caenin parhaan klubin Erasmus-pirskeisiin, mutta jäätiinkin mielummin katsomaan rugbya. Oli ihanaa jäädä lämpimään hotellihuoneeseen huutamaan ”allez! allez!” Tätä menoo alan Suomeen palattuani seuraamaan jääkiekkoa.

(only in Nanterre)

Tällä hetkellä uuvuttaa. Monen viikon sosialisoituminen imi mehut, enkä enää jaksa nähdä vaivaa tutustuakseni uusiin ihmisiin (vaan mielummin ahdistelen viesteillä samoja tyyppejä). Tän periodin viimeisten vaihtopapereiden kanssa sählääminen turhauttaa. Puolentoista opintopisteen kurssit osoittautuivatkin yllättäen niin työläiksi, että kotona HY:ltä moisista annettais kyllä viisi. Perjantaina alkaa toussaint-lomaviikko, mutta sen suunnitelmat ei etene yhtä nopeesti kuin aika. Politiikan puhuminen kamujen kanssa ei johda kiinnostaviin keskusteluihin, vaan yhteiseen voivotteluun. Suomea ei ole ikävä kuin hetkittäin, ja silloinkin lähinnä rauhallisia hetkiä ihmisten kanssa, jotka on tuntenut jo pitkään, metsäkävelyitä ja illanvieton suunnittelun helppoudesta. Onneksi on Vain elämää sekä turhanpäiväisyyksistä kriiseilylle sopiva Whatsapp-keskustelu, joilla ohjata ajatuksensa muualle.

On mulla oikeasti tosi kivaa. Hengailuseura on hirveän mukavaa, koulu rankkuudestaan huolimatta mielenkiintoista, viini halpaa ja ruoka hyvää. Tänään hymyilytti opintotoimistossa musiikkia kovalla blastannut ihana sihteeri, täysjyväleipä, Dijonin sinappi, puolitutun selkeästi ilahtunut tervehdys sekä se, että kaupan halvin vessapaperi oli vaaleanpunaista. Ja syksy – ruska on äärimmäisen nättiä aamuisin, kun aurinko nousee ja hengitys höyryää.

(Mun talvitakiksi mukaan ottaman takki on tosin jo nyt liian vähän just noina aamuina.)

Se joka leikkiin ryhtyy se marraskuun kestäköön