Oi Helsinki, kyllä minä sinua lemmin, mutta Pariisia en jättäisi vaihtarivuoden puolenvälin jälkeen taakseni, vaikka lokakuussa elättelinkin siitä ajatusta. Makoillessani kolmatta viikkoa Suomessa tän vuoden kummallisuus konkretisoitui hieman enemmän. Helsingissä aika kulkee yhä eteenpäin, mutta mä asun Ranskassa, koko ajan kotoisammalta tuntuvassa Pariisissa vakiintuneiden tuttavuuksien kanssa edelleen kulissilta tuntuvassa kulttuurissa.

Selvisin inhottavasta lopputenttistressistä, jossa elämäni senhetkinen yksitoikkoisuus pahensi melankoliaa. Yhden lukukauden vaihtarit alkavat palata kotimaihinsa yksitellen, ja pieni ystäväpiirini kapenee. Näin kummallisen, välitilanomaisen elämäntilanteen alussa tulee tehtyä lukematon määrä tuttavuuksia, vaihdettua päivittäin yhä uusia puhelinnumeroita, ja vasta hektisimmän ajan rauhoittuessa huomaa, että useimmista näistä epätoivoisista kaverisuhteista ei olisi todennäköisesti kuitenkaan ollut mielekkäiksi ystävyyksiksi. Poikkeuksellisen elämäntilanteen ystäville tulee usein myös helposti esitettyä erilaista versiota itsestään, joka voi olla hyvä lähtökohta kokeilla elää päivitettynä versiona omasta identiteetistään tai, kuten omassa tapauksessani, kriiseillä poikkeustilannekäyttäytymisensä sopimattomuudesta omaan luonteeseen. Silloin ei enää edes halua yrittää laittaa viestejä niille tuttavuuksille, jonka seurassa huomaa yrittävänsä liikaa tavoittaa luontevuutta, ja päätyy harhailemaan kaduille tai museoihin tunneiksi pala kurkussa.

Sallinen itselleni uudenvuodenlupauksen siitä, että koitan jättää turhan surumielisyyden ja oikeasti alkaa integroitua pariisittareksi, jos kliseisyys sallitaan. Pian itsekin vaihtarina aloittava helsinkiläisystäväni (tunnistanet itsesi) harmitteli joululomalla, kuinka surullisia mun blogitekstit on. Se lienee aivan totta, sillä useinmiten kirjoitan näitä julkaisuja juuri tämän ulkopuolisuuden ja luonnottomuuden tunteiden aiheuttamassa alakulossa. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin iloinen siitä, että oon täällä. Kotiinpaluu viikko sitten tuntui oikeasti omalla kummallisella tavallaan kotiinpaluulta (vaikka parhaillaan etsinkin lopullista ulospääsyä asuntolahuoneestani). On ihanaa, kun edellämainituissa epätoivoisissa yksinäisyydenpuuskissaankin löytää aina jonkun paikan, jonne mennä kadottamaan ikävät ajatuksensa, sillä kiinnostavia kulttuuritapahtumia ja kivoja viinibaareja on loputtomiin (mutta kiinnostavat keikat myy aina nenän edestä loppuun!). Ehkä mulla on tässä kaupungissa vain yhden käden sormilla laskettava määrä ihmisiä, joista vilpittömästi pidän, mutta onneksi se riittää siihen, että päätyy isolla joukolla jakamaan juustolautasta torstai-iltana. Koulussa on keväälläkin kiinnostavia kursseja, vaikka byrokratiasysteemi ärsyttää aina vain enemmän. Olen tukeutunut liikaa puolirikkinäiseen englantiin ihmisiin tutustuessani, joten kielitaitoni ei ole pettymyksekseni kehittynyt toivottavaa tahtia, mutta huomaamatta kuitenkin siihen pisteeseen, että asuntonäytössä käyminen tout en français ei ole ongelma. Eikä kielipettymyskään harmita, kun voi viideltä aamuyöllä hihitellä kosmopoliittisella joukolla poliittisesti epäkorrekteille naljailuille.

Tässähän oppii kaikenlaista uutta ja ihmeellistä ittestään ja vaihtarimaastaan (klisee numero kaksi). Kiitän nöyrimmin niitä, jotka jaksavat kuunnella valituksiani whatsappissa ja näissä teksteissä. Oon oikeasti äärimmäisen ylpee tästä kokemuksesta. Keväästä tulee jos ei nyt aivan saakelin hieno, niin vähintäänkin mielenkiintoinen. Pitää muistaa ottaa enemmän valokuvia.