Toista lukukautta kirjallisuustiedettä Ranskassa
(Pakenin tenttiinlukuja hetkeksi Amsterdamiin ja hankin sieltä varusteet pian koittavaan kesälomaan)
Uuvuttavasta ja kolkosta syksystä oppineena valitsin tammikuussa alkaneelle kakkossemesterille vähemmän kursseja, suosin ranskan kielen sanastoltaan helpompaa licence (kandi) 2 -tasoa oman kolmosvuoden tasoni sijasta ja oikeasti puhuin kurssien muille opiskelijoille. Kummasti helpotti. Silti tämäkin tenttikausi (suurin osa tenteistäni oli kurssien viimeisellä viikolla, mutta ensi viikon varsinaiselle koeviikollekin mulla riittää keskiaikaisella ranskalla kirjoitetun tekstin kahlaamista) vei kevätenergiastani ainakin puolet. Se, Pariisissa kuhisee nyt niin Nuit deboutin takia sekä ainakin yhden kiinnostavan bändin vetäessä täällä keikkaa joka ikinen viikko, ei ole antanut mulle juuri tilaa chillaxää kotona tekemässä muuta kuin ruokaa tai muistiinpanoja Ranskan vallankumouksesta. Saatuani lauantaina viikon tentit vihdoin taputeltua pääsin avaamaan ekan ei-koulukirjan pitkiin aikoihin (aloitin vaatimattomasti Coetzeella). Sen luettuani en osannut enää asettua, joten ostin bussiliput Saksaan loppuviikolle. Nyt listaan viime semesterin lopulta tuttuun tapaan opiskelemani kurssit, voilà :
Histoire littéraire de Moyen-Age – XVIIIe siècle
Kurssi, joka koostui Ranskan keskiajan kirjallisuuden massaluennoista sekä pienryhmästä, jonka aiheeksi valikoin (par hasard) Pascalin ja Voltairen filosofiset kirjoitukset. Massaluennot (CM – les cours magistraux) myöhään tiistai-iltapäivästä olivat oivallinen paikka ottaa pikku päiväunet, mutta pienryhmässä mulla oli ekaa kertaa Ranskassa oikeasti hauskaa luennoilla! Pienryhmien (TD – les travaux dirigés) idea on opiskelijoiden ja professorin välinen keskustelu ja ryhmätyöt, ja tällä kurssilla oli vihdoin havaittavissa tämän kuvauksen toteuttamisen yritystä – tosin hyvin levottomalla ja aiheesta karkailevalla tavalla. Muistan siis lähinnä vain Voltairen brutaalit vitsit.
Littérature du XIXe siècle
Toinen kirjallisuushistorian kurssi (koska niistä saa eniten noppia), nyt 1800-luvun kirjallisuudesta. Massaluennot kertasivat Ranskan politiikkaa ja tutkivat erityisesti teatterikäsikirjoituksia, joita en itse ole häpeäkseni koskaan lukenut kuin yhden pakollisen Shakespearen opintojeni ykkösvuonna. Pienryhmässä keskityimme vuoden 1793 terrorin kuvaukseen Victor Hugon Quatrevingt-treizessä ja Anatole Francen Les dieux ont soif’ssa. Äärimmäisen kiinnostava aihe lukiohistorianörtille, mutta aivan hillitömän vaikea opiskella analyyttisesti ranskaksi. Ja se ****n Quatrevingt-treize! Yli 500 sivua paatoksellista poliittista puhetta! Tentin mokasin, mutta vuosien 1789–1794 aikajana on nyt turhankin tuttu.
Littératures francophones
Tätä pienryhmäkurssia odotin eniten, sillä tähän mennessä olen Ranskassa opiskellut lähes yksinomaan ranskalaista kirjallisuutta (kolminaisuutta Balzac, Hugo ja Zola), ja Suomessakaan ei kurssikirjallisuudessa juurikaan poistuta Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta. Kurssi briiffasi alkuksi nopeasti frankofonisen kirjallisuuden historian ja nykytilanteen sekä négrituden, keskittyen sitten pohjoisafrikkalaisen Ahmadou Kourouman Les Soleils des Indépendencesiin ja haitilaisen Jacques Roumainin Gouverneurs de la roséeseen, entisten kolonioiden ranskankielisiä mutta heimokielistä ja kreolista ammentavia klassikkoromaaneja kumpainenkin. Proffa oli hyvin aiheeseensa perehtynyt ja ilmeisesti maineikas tämän kirjallisuuden osa-alueen saralla, ja pitkin alkukurssista aivan aiheellisen palopuheen Ranskan ulkopuolelta tulevan frankofonisen kirjallisuuden syrjinnästä. Respect.
Introduction aux théories littéraires
Ykkösvuoden kurssi, jossa pääsin osittain loistamaan ja osittain häpeämään huonoa tietämystäni kirjallisuustieteen (ranskalaisista) tutkimusklassikoista. Peruskauraa 1800-luvun lopun biografisesta tutkimuksesta post-strukturalismiin. Tein tiivistelmän Roland Barthesin Le degré zéro de l’écrituresta ja vihdoin kolmen vuoden jälkeen ymmärsin sen kokoaan. Succès!
Littérature anglophone
Helppojen noppien perässä otin englannin laitokselta (jonka listoilla olen virallisissa papereissa, mistä johtuen yksi englannin kurssi per semesteri olisi muutenkin pakollinen) kaksi englanninkielistä kirjallisuuden kurssia, joista ensimmäinen oli ykkösvuoden kirjallisuuden analysoinnin kurssi. Helpoimmat 3 noppaa koskaan: puoli kurssia käytettiin tekstianalyysin perusteisiin ja toinen puolikas Toni Morrisonin The Bluest eyen teemojen tarkasteluun.
Littérature britannique : le roman gothique
Toinen englanninkielinen kurssini, jonka toinen professori tosin luennoi ranskan ja englannin sekoituksella. Kurssin ensimmäinen puolikas keskittyi brittiläisen gotiikan kehitykseen ja kukoistukseen, ja toinen puolikas Emily Brontën Humisevaan harjuun gotiikan sekä viktoriaanisen romaanin yhdistelmänä. En ole aikaisemmin välittänyt gotiikasta ollenkaan ja Wuthering Heights jätti ensimmäisen selailukerran jälkeen lähinnä oudon ahdistavan ja hämmentyneen olon, joten tämä kurssi oli mustana hevosena yllättävän mielenkiintoinen. Jälleen tosin aivan turhan helppo, sillä se kuuluu englannin opiskelun ohjelmaan eikä siis edes pyri varsinaiseen kirjallisuudentutkimukseen.
(kampus-hanami!!)
Kuten kurssikuvauksistani saattaa huomata, keskitytään ranskalaisessa kirjallisuudenopiskelussa käytännössä ainoastaan ranskalaiseen kirjallisuuteen ja sen kritiikkiin sekä teorioihin. Tiesin tämän jo ennalta – onhan Ranska ollut aina edelläkävijöitä kirjallisuudentutkimuksessa – ja otin sen vain mahdollisuutena erikoistua nimenomaan tämän maan kirjallisuuteen ja tutkimuksen käytäntöihin. Hämmästyin kuitenkin siitä, kuinka tiukasti täällä lopulta pitäydytään oman maan kirjallisuudessa, vaikka oppiaineen nimi onkin littérature comparée: kirjallisuushistorian kursseillani mainittiin esimerkkeinä Ranskan ulkopuolelta vain Walter Scott ja Kuningas Arthurin seikkailut, ja kirjallisuudentutkimuksen teorioissa ainoa ei-ranskalainen tärppi oli venäläisen formalismin pikakelaus strukturalismin pohjustuksena (Prahan koulukunta mainittiin samassa yhteydessä vain nimeltä). Frankofonisen kirjallisuuden kurssi toi tähän Ranska-keskeisyyteen pienen tuulahduksen Päiväntasaajalta, tosin sekin tuntui tässä hegemoniassa vain tropikalisoidulta versiolta Pariisin kirjallisuudesta. Niin, tosiaan – kirjallisuus ja sen tutkimus keskittyy koko Ranskassa vielä nimenomaan Pariisiin, ja frankofoniset kirjailijat ottivat 1900-luvun puolella vaikutteensa nimenomaan pariisilaisesta taideskenestä. Minulle tämä on ollut kiinnostava näkökulma kirjallisuuteen, mutta ah, kuinka toivonkaan, että ranskalaiset kirjallisuudenopiskelijat saavat edes maisterivaiheessa opiskeltavaa edes hieman laajemmalta maantieteelliseltä alueelta!
Loppuhuomautuksena vielä yksi tärppi ranskalaisista opiskeluerikoisuuksista: le commentaire composé. Vähän kuin lukiosta tuttu tekstitaidon vastaus, mutta esseemäisempi. Jostain syystä minulle osui ykkössemesterillä hieman vapaampia kirjoitustehtäviä, mutta nyt olen joutunut kunnolla oppimaan commentaire composén käytännöt. Se on hyvin akateeminen tekstimuoto, jota käytetään (erityisesti tai ainakin…?) kirjallisuuden analysoinnissa koulutehtävissä ja jossa kirjoittajan tarkoituksena on jäsentää analyysinsä tärkeimmät pointit erityisen huolellisesti ja selkeästi suurempiin käsittelykappaleisiin, jotka koostuvat pienemmistä kappaleista (tai miten nyt kääntäisin grandes parties ja sous-parties). Ihan fiksu tapa ja valmiina selkeää luettavaa, mutta aikamoista helvettiä yhtäkkiä opeteltavaksi – kaltaiseni vapaamuotoisempiin esseisiin oppinut suomalainen yliopisto-opiskelija on hukassa tarkkojen muotosäännösten ja tiukan tieteellisyyden keskellä. Onneksi suurin osa proffista armahtaa sinisilmäisen Erasmus-opiskelijan ja käskee tekemään tentissä ”mihin ikinä vain sillä hetkellä pystyt”. Mutta verrattuna esimerkiksi oikislaisiin ja gestionin vaihtariopiskelijoihin, jotka käyvät luennoilla noin kerran viikossa ja tekevät tenttinsä suullisesti, kirjallisuustieteen vaihtarilla ei ole ainakaan Nanterressa helppoa.