Voit lukea edellisestä postauksestani, kuinka päädyimme lapsettomuushoitoihin. Nyt ajattelin avata aikaa, kun hoidot aloitettiin. Haluan sanoa, että näiden asioiden kirjoittaminen ei ole täysin helppoa, vaikka kirjoitankin avoimesti. Haluan silti antaa muille toivoa, sekä vertaistukea.

Lääkäristä lähdettiin todella sekavissa tunnelmissa. Se jo aiheutti mietittävää, että lapsettomuushoidoille oli tarvetta. Syy löytyi, miksi raskautta ei ollut kuulunut vuosien jälkeen. Olin edelleen ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen sitä mieltä, etten mitään hoitoja tarvinut, tai minussa ei ollut mitään vikaa. Mutta toisaalta näin jälkeenpäin olen ajatellut monesta asiasta samalla tavalla, mikä on ollut sekä hyvä, että huono asia. En koskaan menettänyt toivoa siitä, että jonain päivänä saisin pitää sylissäni omaa lastani.Uskon seuraavaksi kirjoittamani tekstin kyseenalaistavan sanomani, mutta niin asia oli. Tunteet elivät suurta vuoristorataa, mutta ajatuksissani aina päädyin siihen, etten luopunut toivosta.

Se, että luulin raskauden silti onnistuvan ilman hoitoja ajoi meidät siihen, että päätimme vielä yrittää ilman lääkkeitä ja hoitoja. Vuosi kului taas.  Yrittämistä oli takana jo lähes viisi vuotta. Mukaan mahtui aktiivista ja ei niin aktiivista yrittämistä. Mutta havahduin taas vuoden jälkeen siihen, ettei raskautta vain kuulunut, joten olin päättänyt aloittaa lääkkeet. Kirjoitan lähes koko ajan muodossa minä, sillä mieheni oli koko ajan sitä mieltä, että minä saan tehdä lopulliset päätökset, sillä minä olin se joka hoitoja otti vastaan hänen tukemana. Puhuimme päätöksistä yhdessä, mutta hän ei koskaan halunnut olla painostamassa minua lähtemään hoitoihin. Soitin siis lapsettomuuspolille kysyäkseni, että vieläkö lähete oli voimassa ja kuinka lääkkeitä tulisi ottaa. Vielä olimme tervetulleita samalla lähetteellä ja lääkkeet aloitettiin alkuvuonna 2018. Myönsin vihdoin itselleni, ettei niitä lapsia tule ilman apuja. Olin silloinkin silti vielä niin optimistinen, että ajattelin raskauden alkavan heti ensimmäisestä kierrosta. Niin ei tietenkään käynyt.

Lääkkeet aloitettiin ja ultra varattiin. Menin ultraan sillä ajatuksella, että lääkäri kertoisi vain ovulaation ajankohdan. Suureksi pettymykseksi lääkkeillä ei ollut tehoa, eikä munasolut olleet kasvaneet ollenkaan. En siis ovuloinut lainkaan. Annosta jatkettiin ja jäätiin odottamaan seuraavaa kiertoa. Mukaan otettiin letrozolit kasvattamaan munasoluja.

Voisin kirjoittaa niistä lukuisista pettymyksistä ja siitä pahasta mielestä, mitä jokaisen kerran jälkeen koin, kun soitin miehelleni lääkärikäynnin jälkeen – mutta sanat eivät riitä kertomaan tunteistani. Kuukausia siis kului ja annoksia nostettiin, mutta munasolut eivät kasvaneet, eikä ovulaatiota saatu aikaiseksi. Tätä jatkui marraskuuhun 2018, ennekuin minulta löydettiin kasvain munasarjoista.

Ihmismieli on kummallinen. Koin jonkinlaista häpeää siitä, ettei kehoni vain toiminut. Syytin itseäni. Olin taas kuukauden odottanut ja olin jokaisella kerralla aivan varma, että tämä on se kerta, kun onnistumme. Ehkä se teki pettymyksestä suuremman, että en ollut valmistautunut pettymykseen millään tavalla.

Muita lapsettomuudesta kärsiviä pariskuntia seuranneena koin olevani erilainen ajatusmaailmani kanssa. En koskaan vaipunut synkkyyteen, tai olettanut aina pahinta. Toivottavasti saatte ajatuksestani kiinni. Ajatusmaailmaani muutti se, että olimme olleet mieheni kanssa kahdeksan vuotta yhdessä ja voin rehellisesti sanoa, että suhteemme oli silloin itselleni tärkeämpi, kuin mikään muu. Koin, että meillä oli jotain niin ainutlaatuista, että se riittäisi, jos emme lapsia saisi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi kaivannut lasta. Päinvastoin. Olin päättänyt, ettei lapsettomuus määrittelisi elämääni, tai elämän kulkua. Se ei ollut helppoa, mutta halusin nähdä elämässä muutakin. Halusin ajatella, että meille olisi luvassa jotain yhtä hienoa tulevaisuudessa, jos lapsia emme saisi. Uskon vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja hyvät asiat löytävät aina perille, kun muistat niitä myös antaa.

 Järki ei sanele tunteita, kun on kyse lapsettomuudesta. En edes oleta, että ihminen joka ei ole kärsinyt lapsettomuudesta ymmärtäisi. Uskon monelle tutulleni ja jopa perheelleni tulevan yllätyksenä nämä asiat, sillä emme olleet kertoneet asiasta kenellekään yhtä ystävääni lukuunottamatta. Koin, että kun asia on tarpeeksi vaikea on helpompi olla puhumatta. Kumpa olisin tiennyt, mihin puhumattomuus johti.

Sara

Kuten ensimmäisessä tekstissäni kerroin, aion kirjoittaa meitä kohdanneesta lapsettomuudesta rehellisesti. Uskon itse silloin asioita läpikäydessäni, että vastaavanlaiset kirjoitukset olisivat toimineet itselleni lohdullisina ja vertaistuellisina. On hyvä kuulla, että asioiden kanssa ei ole yksin ja samamanlaiset ajatukset pyörivät jonkun toisenkin ihmisen päässä. Minulle asioista puhuminen on helppoa nyt ja suorastaan haluan puhua asiasta. Se helpottaa. Uskokaa. Niin ei kuitenkaan aina ollut.

Haluan heti alussa suorastaan ylistää omaa miestäni, sillä hänen tukensa on ollut mitä parhain vuosien aikana. Onhan tämä asia koskettanut häntäkin. Mutta väittäisin muuta, jos sanoisin että hän ymmärtäisi ajatuksiani täysin. Olihan vika minussa.

Päätimme toukokuussa 2013, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Kuukausia kuitenkin vieri ja jopa vuosia. Meillä ei kuitenkaan ollut kiire mihinkään, vaikka asia vaivasi takaraivossa suorastaan kokoajan. Ovulaatiotestejä kului satoja, samoin satoja euroja. Löysin aina uskoakseni ovulaation kierrostani, mutta yhden yhtä plussatestiä ei silti iloksemme piirtynyt testeihin. Ei edes niitä kuuluisia haamuplussia, vaikka uskokaa tai älkää minä niitä yritin tihrustaa.

Olin paininut pitkään kovien selkäkipujen kanssa ja magneettikuviin päädyttiin marraskuussa 2016. Muistan ikuisesti lääkärin puhelun. Selästä löytyi pieni välilevyn pullistuma, mutta lääkäri takertui johonkin aivan muuhun. Hän ihmetteli olinko raskaana, tai tupakoinko. Myöskin kysyi ehkäisymenetelmääni. Sitä ei ollut. Kerroin, että lasta oli yritetty useampi vuosi, jonka jälkeen hän oli sitä mieltä, että lähete lapsettomuustutkimuksiin olisi paikallaan. Minulla näkyi magneettikuvissa pco tyyppiset munasarjat.

Tutkimuksiin aika tuli meille molemmille heti tammikuussa. Asiat etenivät nopeasti, mikä yllätti täysin. Olin aina olettanut, että tutkimuksiin pääsemisestä jouduttaisiin taistelemaan. Olin kuitenkin silloin vasta 25-vuotias. Meidät vastaanotti ihana lääkäri. Hän oli ymmärtäväinen, sillä me emme tienneet oikein edes mitä siellä teimme. Eihän meissä mitään vikaa ollut. Ja miehessäni ei tutkimusten jälkeen ollutkaan. Ultra ja verikokeet paljastivat minulta kuitenkin pcos:n. Pcos itselläni näin jälkeenpäin oli todella itsestäänselvä. Korkea testosteroni ja korkea amh-arvo puhuivat puolestaan. Pcos oirehti todella epäsäännöllisillä kuukautisilla, aikuisiän aknella, sekä liiallisella karvankasvulla. Minulla rakkuloita oli molemmissa munasarjoissa yli 20. Ei siis ollut epäselvää, että minulla oli pcos. Lääkäri kirjoitti minulle keltarauhashormonit tasoittamaan kiertoa ja tarkoitus oli kuukautisten alkaessa soittaa aika ultraukseen, jotta voidaan tarkistaa ovulaation ajankohta. Näillä tiedoilla lähdimme kotiin.

Jotta postauksesta ei tulisi liian pitkä, niin jatkan seuraavassa postauksessa, mitä ajatuksia lääkärikäynti meissä herätti ja miten päätimme jatkaa. Kuulisin mielelläni, miten te olette päätyneet hoitoihin?

Sara