Kympin naiset maalissa

Eilisestä lähtien Lily on täyttynyt jokaisen juoksijan tuntemuksista Naisten Kympistä ja päälimmäisinä fiiliksinä ovat olleet riemunkiljahdukset, itsensä ylittäminen, yllättävän kevyt ja kantava askel sekä kiitoksien määrä, että tälläinen porukka saatiin kasaan. Kiitos vielä kerran juoksijasiskoille! 🙂

Kaikki kävi niin äkkiä. Olin edeltävänä yönä käynyt nukkumaan 03.00 tyytyväisenä siitä miten hauska tyttöjenilta meillä oli ollut, enkä olisi vieläkään malttanut käydä nukkumaan. Tytöt antoivat minulle reilusti sängystä reunapaikan (samassa sängyssä 3 tyttöä) koska ”sullahan on jo kohta se Naisten Kymppi”. Niin, totta. Aamulla heräsin yllättävän pirteänä ja yllättävän myöhään, joten aikaa ei jäänyt ekan juoksutapahtuman jännittämiselle vaan kimpsut ja kampsut kasaan, ruisleipää aamupalaksi ja menoksi.

Spårapysäkeillä aivan tuntemattomat ihmiset tulivat juttelemaan kun huomasivat Naisten Kymppi-paitani. Kerkesin monen kanssa juttelemaan ja kuuntelemaan tarinoita heidän juoksuhistoriastaan. Vanhemmat naiset tykkäsivät erityisesti kertoa minulle kaikki juoksuvaivansa. Mietin hetken, että olinko edes Suomessa kun tuntemattomat tulevat tuosta vain juttelemaan kaduilla, mutta kiva niin. Paikan päällä löysin nopeasti Lilyn ryhmämme ja oli erittäin hauska tavata bloggareita näin face-to-face. Ennen lähtöä otettiin pakollinen ryhmäkuva tennareistamme.

Saaran hiukset oli ihanasti värjätty sateenkaaren eri väreillä ja neiti oli helppo bongata tuhansien juoksijoiden joukosta. Kuten näette niin maaliviivalla oli aikamoinen tungos ja letka alkoi rakoilemaan kunnolla vasta muutaman kilometrin kuluttua. Letkassa oli kuitenkin miellyttävää juosta koska oma vauhti löytyi nopeasti ja aina löytyi joku, jonka kanssa vauhdit menivät yksiin. Reitti oli mielestäni ihan nappivalinta, sillä reitti sisälsi niin city-osuuden, rantatiepätkän, Pikkuhuopalahden puistopätkän, jaxuhalipätkän, metsätiepätkän ja loppukiihdytyksen kisapuiston ja stadikan nostalgisella suoralla. Ihmisiä oli saapunut paljon kannustamaan sekä tsemppaamaan ja minun oli pakko käydä heittämässä yläfemmat jaxuhaleja jakavien tyyppien kanssa.

Viimeisellä 500 metrillä päätin ottaa itsestäni kaiken irti, sillä voimia tuntui vielä riittävän. Kiihdytin loppuspurttiin ja yllättäen sain vielä kirittäjän rinnalleni. Rinnatusten tulimme maaliin ja kello näytti 1:02. Ihan kelpo aika, sillä sen kummempia tavoitteita minulla ei ollut paitsi hengissä maaliin asti selviytyminen. Juoksun jälkeinen fiilis oli mahtava ja nyt ymmärrän hyvin miksi ihmiset jäävät koukkuun juoksutapahtumiin. Aloin itsekin euforiassa uhoamaan, että ensi kerralla sitten alle tuntiin Midnight Runissa. Kukapa olisi uskonut, en minä ainakaan. 

Ruusujen ja onnitteluhalien saattelemana suuntasimme yhteiselle evästauolle ryhmän kanssa ja pian tajusin, että minulla oli 40 minuuttia aikaa keretä stadionilta kurviin, pakata kamat ystäväni luona ja lähteä takaisin rautatieasemalle kohti Lappeenrantaa. Euforia oli jo hieman laskenut ja sportstrackeriin tuli muutama metri lisää kun juoksin pysäkit ja asemat kohti viimeistä junavaunua kahden ison kassin kanssa. Silloin hapotti, mutta hymy ei vieläkään hyytynyt. Nyt se hymy on siinä ja siinä, sillä arvatkaa kuka ei eilen venytellyt?

Lesson learned.

Hauskaa maanantaita kaikille :)

-Sara