Elokuun illat huokuu haikeutta, joka saa havahtumaan siihen, että kesän riennot alkavat olemaan ohitse ja yli puolet tästäkin vuodesta on taas kulunut niin, että whiuuuuh on vaan kuulunut. Olen joskus aikaa sitten tehnyt sanattoman sopimuksen itseni kanssa, että tulisin ja menisi, kokisin ja näkisin niin paljon kuin mahdollista. Mukavuusalueen ulkopuolella koetut jutut ovat olleet niistä parhaimpia ja opettavaisempia. Ulkomaanvaihto, uudet ja lopetetut ihmissuhteet, muutto ulkopaikkakunnalle keskelle tuntematonta syystä, että huominen olisi hieman menestyksekkäämpi jne. Pää sanoo vielä, että mene ja tee, mutta jalat halusivat sunnuntaina vahvasti hautautua mökin hiekkarantaan mielenosoitukseksi ja jäädä siihen paikkaan.

Toisaalta haluan punata huulet ja laittaa ykköstä ylle, mutta toisaalta haluan vaan kulkea ilman sukkia ja pesemättömällä tukalla viis veisaten. Kaikkien juhlien ja rientojen sekä kolmen eri paikkakunnan välillä ravaamisen jälkeen alan tuntea pienoista kesäväsymystä ja odottelen, että voisin jäädä syysiltana vain kotisohvalle makaamaan kynttilöiden valoon kun sade ropisee ikkunaa vasten. Normaalistihan se menisi niin, mutta koska tämä vuosi on ollut kaikin tavoin poikkeuksellinen, syksy jättää kohdallani tällä kertaa tulematta.

Nyt on kuitenkin todettava, että kerkeää sitä myöhemminkin haudata varpaat mökkihiekkaan. Olen päättänyt pitää kiinni omasta henkilökohtaisesta sopparistani ja kokea uusia asioita vielä kun se on mahdollista ilman rajoittavia tekijöitä. Pahoittelut jos höpisen mielestänne sekavia ja mietitte, että olenko vielä maanantaina mojitopäissäni ruudun takana, mutta tähänkin pohdiskeluun tulee vielä selkeys.

Tapahtui mitä tahansa ja tuli syksy tai ei, niin onnenamulettini kulkee kaulassani mukana aina. Erityisen onnekkaan siitä tekee se, että äitini on teettänyt sen minulle vanhasta kolikosta joululahjaksi. Kolikon kääntöpuolella on Roomalainen onnen ja vaurauden jumalatar. Meillä kaikilla perheen naisilla on samanlaiset.

-Sara