Ja maailma romahti

Niin siinä sitten kävi, se pahin pelko toteutui. Toiveikkaina ja intoa täynnä mentiin ekaan ultraan. Ja oma sydän särkyi kun ruudulla oli aika tyhjää. Kesken jäänyt keskenmeno, sellaiseksi meidänkasvanut odotus omasta vauvasta sitten todettiin. 

Olin jotenkin alkuraskaudesta ajatellut että kaikki on mahdollista ja keskenmenoihinkin pitää varautua. Koitin järkeillä, että sitten jos menee kesken, se on vaan luonnon valinta karsia elinkelvottomat yksilöt ajoissa pois. Ja niin luonto sitten kai teki, mun kroppa vaan ei ilmeisesti päästänyt irti. Niinpä voisin kuvitella että tämä meidän järkytys on huomattavasti suurempi, koska luultiin jo melkein selvinneemme ekasta kriittisimmästä kolmanneksesta. 

Pettymys ja suru on yllättävän suuri, eikä järkeilyt nyt auta. Edessä lääkkellinen keskenmenon loppuun vienti, odottelua hetki ja sitten uusia yrityksiä. Olen saanut ystäviltä lohduttavia sanoja ja kyllähän keskenmenot on melko yleisiä, mutta silti tuntuu raskaalta. Sitä miettii, että on ”turhaan” ollut raskaana kuukauden ajan ja nyt tavallaan aikaa on mennyt hukkaan. 

Ja miksi just nyt, kun juuri tämän viimeisen kuukauden olen uskaltanut alkaa jo iloita ja olla onnellinen asiasta. Ja koko sen ajan olen vaan kantanut epäonnistunutta lapsen alkua sisälläni. Ei tätä tunnetta edes pysty selittämään. Ehkä se pitää vaan itkeä ulos ja jatkaa sitten eteenpäin. Koittaa nähdä jotain positiivisiakin pilkahduksia elämässä, kun ei se nyt kokonaan tähän tyssää. Ja muistaa, että tämä oli meidän eka todella nopeasti tärpännyt yritys. Monet yrittävät vuosia ilman, että edes hedelmöitys onnistuu. Täytyy siis yrittää lohduttautua sillä, ettei ainakaan siinä osiossa tai alkion kiinnittymisessä pitäisi olla ongelmaa meidän kohdalla. 

Mutta silti, miksi meille…? Ja miksi tieto vasta nyt?