Ilmoitettuani haluavani erota, olemme siitä lähtien vältelleet toisiamme. Kävelemme toistemme ohi vältellen katse- ja kosketuskontaktia. Emme uskalla aloittaa keskustelua, lähinnä koska joka ikinen keskusteluaihe johti itkuun.

Lopulta kyllästyin siihen. Rakastin edelleen häntä, ja halusin viettää aikaa häneen kanssaan – vaikka olimmekin eronneita. Ja sen hetkisen asumisjärjestelyn vuoksi me emme voineet vältellä toisiamme. Muuttopäivään oli vielä kolme päivää.

Menin olohuoneeseen, missä ex-puoliso purki pahaa oloaan videopeleihin räiskimällä ihmisiä päähän konekiväärillä.
– Hei, jaksatko pelata vielä kauan, kysyin varoen.
– En mä ehkä enää kauan. Miksi?
– Voitais katsoa Ensisilmäyksellä tai vaikka Ranchia. Minä en kestä enää tätä hiljaisuutta ja surua. Minä haluan nauraa sinun kanssasi.
– Okei joo. Mä oon just menossa kauppaan, haluatko jotain?

Ja näin, pieni jää oli murrettu. Ei kokonaan, kuitenkaan. Jos olisimme Titanic, me olisimme silti törmänneet jäävuoreen niin maan perkeleesti, että se olisi halkaissut meidän pikku paatin paskaksi.

Mutta pieni jää murtui sinä iltana. Ja se oli jo jotain.

-E