Oliko se tässä?

Mä olen väsynyt, turhautunut, surullinen…ja särkynyt. Vuosien yrittämisen jälkeen parisuhde nitisee liitoksissaan ihan tosissaan, kumpikaan ei koe toisen ymmärtävän mitä tuntee ja koko perhe kärsii jatkuvista riidoista ja miehen poissaoloista. Takana on monta yhteistä vuotta, joista jokainen on ollut haastava ja jaksamista vaativa. Puhtaasti järjellä kun ajattelee ja katsoo ajassa taaksepäin, niin varoitusmerkit ovat olleet nähtävissä jo alusta lähtien. Silti se ihminen on se mun ihminen, jota rakastan yli kaiken mutta joka samalla rikkoo mut aivan sirpaleiksi. Meidän elämää hallitsee miehen mielenterveyden haasteet ja viimeisimpänä myönnetty päihdeongelma. Apua on hakenut ja saanut, mutta matka on vasta alussa. Mitä meidän elämässä on näiden vuosien aikana tapahtunut, on kärjistynyt nykyhetkeen, jossa koen ettei ole itsellä enää jaksamista, ymmärrystä ja kykyä jatkaa. Ja silti se ajatuskin erosta ja toisen poismuutosta satuttaa aivan hulluna.

Joku voi kysyä haluanko jatkaa tässä suhteessa, viisaammat varmasti toteaisivat, ettei tässä ole enää mitään pelastettavaa. Itse häilyn jäämisen ja lähtemisen välillä, koska käsiteltäviä asioita on paljon ja sitä ilman en elämässä tule pääsemään eteenpäin. Miksi mä kirjoitan tänne? Mä olen puhunut, puhunut ja puhunut ystäville, mutta tiedostaen sen, ettei kukaan jaksa loputtomiin kuunnella samoja lauluja. En mäkään jaksaisi. Puhumisen olen pääasiassa lopettanut em. syyn lisäksi muistakin syistä. En jaksa puhua. Samat rallit moneen kertaan, eikö se ole jo sama laittaa vinyylit vinkumaan samoja tahmaisia ajatuksia ja murheita, ne kun eivät ole tässä vuosien saatossa muuttuneet? Suurimpana syynä puhumattomuuteen pidän sitä, etten pysty kertomaan kenellekään, miten raskas ja paha olo mulla on. Jollain tavalla minä, joka olen aina luottanut puhumisen voimaan, olen säikähtänyt omaa oloani ja ahdistusta siitä, että mun pitäisi jollekin kertoa miltä musta tuntuu just nyt. Tuntuu ihan kauhealta. Itkettää ja ahdistaa, pala nousee kurkkuun ja tuntuu että happi loppuu. Mä päätin että mä en enää puhu. Mä kirjoitan.

Ehkä tänne avautuminen tuo mulle jonkinlaisen helpotuksen, mahdollisesti jopa selkeyden. Tiedän ettei järki ja tunteet kulje käsi kädessä, mutta jollain kierolla tavalla mietin, voiko miehen itselleen hankkima apu vielä meidät pelastaa. Se jää nähtäväksi. Nyt mä keskityn hengittämään.