Millainen on minun elämäni
Millainen elämäni oikeastaan on?
Voisin alustaa elämääni hieman vuodesta 2017 lähtien. Mulla on ollut alkoholin kanssa ongelmia jo teini-iästä lähtien, välillä oon saanut sen ruotuun ja välillä se on lähtenyt kokonaan käsistä. Olin ollut jo useamman kuukauden koukussa alkoholiin siinä vaiheessa, kun vuosi 2017 vaihtui. Yritin käydä koulussa parturi-kampaaja puolella, mutta huonoin tuloksin. Olin viikosta noin viisi päivää kännissä, välillä ystävien kanssa, mutta useimmiten yksin. Kävin säännöllisesti psykologilla juttelemassa asioistani, niinkuin oon tehnyt jo vuodesta 2014 lähtien. Väitin kuitenkin hoitajalleni, että minulla oli kaikki hyvin ja koulu sujuu.
Kunnes sitten eräänä helmikuisena baari-iltana kaaduin portaissa suoraan takaraivolleni ja taju lähti veks. Jouduin sairaalaan ambulanssilla ja olin siellä yön yli. Heräsin aamulla siihen, kun hoitaja pyyhki mun haaravälejä ja laittoi vaippaa, olin siis kussut alleni. Mulle sanottiin, että pääsen kotiin kunhan promillet ovat alle 1. No, puhalsin 10 aamulla vielä yli 2promillea ja 12 päivällä vielä 1,5promillea. Tällöin lääkäri kysyi multa, että juonko mä useasti kun mun maksa on yhtä surkea kuin 50vuotiaalla alkoholistilla. Valehtelin tällöinkin, että ehkä pari kertaa kuukaudessa vain. Pääsin kotiin ja viikko kului rauhallisin merkein, kunnes huomasin järkyttävää kipua päässä ja niskassani. Äitini käski mun mennä yksityiselle lääkäriin, ja lääkäri epäili aivojen alaista verenvuotoa, joten lähetti mut uudestaan sairaalaan kuvauksiin. Kuvauksissa huomattiin, että mulle oli tullut pieni aivoverenvuoto, josta jäi aivovamma.
Aivovamma sai mut hetkeksi rauhoitettua, koska se säikäytti. Olinhan itse sen aiheuttanut itselleni, ja nyt se vaikuttaisi elämääni aina. Pahimpia oireita mulle vammasta jäi krooninen päänsärky, äkkipikaisuus, erittäin huono muisti, sanojen tuottamisen vaikeus ja hahmottelukykyni häipyi kokonaan. Kyllä sitä tuli monesti itkettyä, että miksi pitää olla niin idiootti. Se ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä lopetin parturi-kampaajan opinnot vamman vuoksi eikä mulla ollut enää mitään rytmiä elämässä. Silloinhan sitä vasta olikin helppo rueta ryyppäämään! Olin todella masentunut, eikä mulla ollut hirveesti hyviä ajatuksia päässäni. Rupesin kuitenkin seurustelemaan nykyisen miesystäväni kanssa silloin, epävirallisesti kylläkin. Hän sai mut pidettyä edes jotenkin iloisena, vaikka me ei hirveästi tehty yhdessä muuta kuin ryypättiin.
Kevät ja kesä meni nopeasti ryypätessä. Olimme riidelleet miesystäväni kanssa ainakin joka toinen ryyppykerta, välillä niin pahasti että kävimme toistemme päälle ihan kunnolla. Kaikki riidat lähti aina siitä, kun rupesin syyttämään häntä kaljojeni tai viinojeni varastelusta, jota hän ei kuitenkaan ollut koskaan tehnyt. Olin vain niin koukussa alkoholiin, että kun juomani olivat miltei loppu, syyttelin miestäni varastamisesta. Sain jäätäviä raivokohtauksia, milloin hakkasin häntä nyrkeillä naamaan, milloin raavin hänen koko kehonsa kotkankynsilläni, milloin yritin kuristaa ja milloin mitäkin.. Hän tietenkin aina puolustautui, mutta käsitteli mua silti aina sievemmin, lähinnä vaan nakkeli kauemmas ja joskus otti kurkusta kiinni. Emme koskaan pyydelleet toisiltamme anteeksi, vaan aamulla nauroimme riidoillemme aina. Niin kauhealta ja epänormaalilta kuin se kuulostaakin, totta se on.
Muutimme sitten yhteen mieheni kanssa muistaakseni elokuussa 2017. Rauhotuin taas vähäksi aikaa, miehellä loppui oikeastaan ryyppääminen kokonaan. Hänellä alkoi koulu ja mä ruukasin viedä hänet kouluun aamulla ja hain iltapäivällä, koska hänellä ei ollut vielä ajokorttia. Mä kävin muistaakseni aivovammakuntoutuksessa, psykologilla ja vähän väliä sairaalassa testauttamassa aivojani. Kunnes sitten se ryyppääminen lähti taas käsistä muutaman kuukauden päästä. Vaikka mulla oli putki päällä, hain silti ammatilliseen kuntoutukseen, sillä ajattelin että se parantaisi asioita. No, eihän se kestänyt kuin pari viikkoa, jonka jälkeen jatkoin ryyppäämistä. Mun ryyppäämisen vuoksi mulla ja mun miehellä oli älyttömästi riitoja ja muka aina erottiin joksikin aikaa, mutta aina palattiin yhteen. Emme kuitenkaan missään välissä olleet muuttaneet erilleen.
Mulla lähti kaikki taas ihan käsistä. Me erottiin ja mies muutti pois yhteisestä asunnostamme. Siinä vaiheessa elämääni tuli mukaan taas lääkkeet (käytin lääkkeitä väärin teini-ikäisenä viinan kanssa) ja alkoholi ohjaili elämääni. En kauheasti muista niistä ajoista, koska olin jatkuvasti niin sekaisin. Tapasin sitten erään vanhan tutun, jonka kanssa rupesin hengailemaan. Hänelle oli helppo purkautua ja sain hänetkin vedettyä mukaan ryyppytahtiini. Kerrankin oli joku, joka jaksoi juoda kanssani niin paljon, niin usein ja yön yli aamuun saakka. Silloin se tuntui mukavalta ja helpolta elämältä. Toisaalta, joka kerta kun heräsin päivällä ja olin kerennyt jo selvetä, alkoi ahdistus ja oli pakko saada lisää alkoholia. Jos pidin muka taukoa juomisesta, korvasin sen pössyllä. Vedin joskus myös amfetamiinia ja muita huumeita sekaisin, olin monta päivää ihan kujalla. Kävin mieheni (joka otti eron minusta) luona juttelemassa paljon ja hän oli todella huolissaan minusta ja kissoistani. Hän otti kissani huostaan, ja lupasin että lopetan sen sekoilun pian.
Sanoin sille vanhalle tutulle, jonka kanssa hengailin, ryyppäsin ja vedin lääkkeitä ja aineita ettemme voi enää jatkaa näin. Hän oli ihan samaa mieltä ja juttumme loppui siihen. Olin henkisesti sekä fyysisesti niin loppu, etten olisi jaksanut enää elää, ellen olisi hankkinut apua. Vihdoin kerroin tammikuun puolessavälissä psykologilleni ongelmistani. Pääsin sitten päihdepotilaaksi avohuoltoon, onneksi. Sain maailman ihanimman päihdetyöntekijän ja kerroin hänelle suoraan kaiken päihteiden käytöstäni. Kerrankin minulla oli oikea motivaatio parantua siitä helvetistä.
Tässäpä pintaraapaisua elämästäni vuoden takaa, jatkan seuraavassa postauksessa :)
<3 särkynyt sydän