En ole seurustellut sataan vuoteen.Oikeissa vuosissa viimeisimmästä parisuhteesta on aikaa kahdeksan vuotta. Mutta se tuntuu pidemmältä. Sinkkuuden syyksi olen analysoinut kaikki skenaariot lapsuuden traumoista, huonosti käyttäytyviin miehiin ja sitoutumiskammoon. Viimeisimmän vaihtoehdon olen selittänyt sillä, että ”tapailin” hyvin hankalaa miestä viimeiset neljä vuotta ja ihastuin myös taannoin varattuun mieheen. En todennäköisesti olisi toiminut näin, jos oikeasti haluaisin parisuhteen ja seurustella. Olenkin miettinyt, olenko rakastunut rakastumiseen? Haluanko vain haaveilla parisuhteesta vai haluanko todella jakaa elämäni jonkun kanssa? Kävin maalla kesälomalla ja keskustelin asiasta siskoni kanssa. Hän oli huolissaan ikuisesta sinkkuudestani ja totesi minulle ”ota nyt vain joku kelpo mies ja asetu aloilleen. Ei aina ole varaa olla noin romanttinen” Jäin miettimään…

Ehkä syy sinkkuuteeni on haaveilu, Disney ja Jane Austen. Pitkän parisuhteen salaisuus saattaakin olla päättäväisyys saada suhde toimimaan ihmisen kanssa, kenen kanssa löytyy eniten samoja arvoja arkeen. Kuin että miten paljon maagiset kipinät sinkoilevat ilmassa. Olen naivien romanttisten haaveiden vanki ja odotan vastaan kävelevän Mr.Darcy tai Prince Charming. Tottakai tajuan realiteetit parisuhteessa, ettei kaikki ole tarjottimella annettua. Joten vitsailut sikseen. 

Todellisuudessa, en vain osaa olla tyttöystävä. Koko tilanne stressaa aina treffeistä parisuhteen muodostumiseen saakka. Jälkikäteen tilanteen mentyä karikoille, koen suurta helpotusta. Kunnes yksinäisyys ja hellyydenkipeys ajaa soittamaan hankalalle miehelle. Tiedän hänen olevan minulle totaalisen väärä mies, joten siksi se onkin helppoa. Kysymys ei ole siitä, ettenkö osaisi olla monogaamisessa suhteessa. Tai siitä, että olisin tyttöystäväksi jotenkin hankala, empatiakyvytön tai itsekeskeinen. Kyse ei ole millään tapaa näistä asioista. Osaan tehdä kompromisseja, jakaa asioita ja välitän helpostikin ihmisistä. Koen jollain tapaa, että välitän jopa liikaakin. Ja se uuvuttaa minut, jolloin huomaan hukanneeni itseni jonnekin. Silloin pakenen. Suhteen alkumetreillä jo huomaan empatian puskevan liikaa päälle ja samaan aikaan haluan kuitenkin omaa tilaa. Mutta hukutan silti sitä toista liiallisella hoivaamisella. Sen toisen pitäisi ikään kuin lukea ajatuksiani ja pakottaa minulle sen oman tilan etsimisen parisuhteessa. Mikä ei tietenkään ole sen toisen ihmisen vastuulla. 

Koen tuossa ajatuksessa olevan suurta ristiriitaa. Teen toista mitä haluaisin tehdä ja annan väärän kuvan sille toiselle osapuolelle. Kunnes ahdistun ja pakenen, jättäen sen toisen ihmettelemään. Suhteen alkumetreillä olen rento, hauska ja älykäs, mutta ihastuessa menen lukkoon. En osaa käsitellä sitä tunnetta ja koen olevani vieraalla maaperällä. Todellisuudessa, ehkä en vain osaa olla tyttöystävä. Olen kuitenkin ihminen, joka kykenee muuttamaan omia toimintatapoja ja käyttäytymismalleja. Kun tiedostaa ongelman, voi sitä ehkä kyetä ratkaisemaan. 

Löytyykö muita samojen ongelmien parissa pyöriviä?