Kuulutko sinä kirkkoon?

Kun menimme naimisiin, meille kirkollinen vihkiminen oli tärkeä asia. Avioliitto tuntui alkavan turvatulla tavalla, kun se siunattiin ja sen puolesta, meidän yhteisen elämämme puolesta, rukoiltiin. Pidimme koko vihkimisen ajan tiukasti toisiamme kädestä kiinni ja irrotimme otteen vain rukouksien ajaksi.

Minulla on neljä kummilasta. Vanhin heistä on jo 15-vuotias, sillä olin juuri päässyt ripille, kun hän syntyi. Viime kesänä sain kunnian olla siunaamassa häntä konfirmaatiossa. Muut kummilapseni ovat ystävieni lapsia ja heihin kuuluu esikoululainen tyttö, kaksivuotias poika ja vuoden ikäinen tyttö. Jokaisen kastetilaisuus on ollut kaunis ja herkkä tilaisuus, ja jokaisella kummilapsellani on paikka lähellä sydäntäni, sillä kummiksi pääseminen on aina suuri kunnia ja kertoo, että on jotain onnistunut tekemään tässä ystävyyssuhteessa erittäin oikein.

Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt paljon sitä, haluanko kuulua luterilaiseen kirkkoon. Mieheni pohtii samaa. Toki asia tuli esiin ennen kaikkea verotiedoissa, kun näki jälleen miten suuri summa kirkolle menee eikä silti ole varma allekirjoittaako luterilaisen kirkon oppeja ja toimintatapoja. Usein myös pohdin, tarvitseeko nykyajan yhteiskunta valtiollista kirkkoa. Missään tapauksessa en voi sanoa, että nämä pohdinnat johtuisivat siitä, että oma uskoni horjuu, koska ateistia minusta ei saisi mitenkään. Uskoni on kuitenkin niin yksilöllistä, ettei se kohtaa täysin luterilaisten oppien kanssa lukuun ottamatta rakkauden kaksoiskäskyä, joka itse asiassa riittäisi sellaisenaan ja ainoastaan oman uskoni pohjaksi ja ohjenuoraksi. Oma uskoni on niin henkilökohtainen kokonaisuus, etten myöskään tarvitse siihen yhteisöä ja senkin vuoksi tuntuu, että mitä saan siitä, että kuulun luterilaiseen kirkkoon?

Kirkkoon kuuluminen tulee kuitenkin tärkeäksi kysymykseksi elämän suurissa hetkissä. Vaikka meillä ei vielä lapsia ole, en voi olla miettimättä kirkkoon kuulkumisen merkitystä juuri lapsen syntymän kannalta. Vapaamuotoisempi nimijuhla lapsen kunniaksi olisi ehkä enemmän meidän perheemme näköinen kuin perinteiseen kaavaan kulkeva ristiäistilaisuus. Kummiudessakin on vähän sama juttu, etten koe kristillistä kasvatusta tärkeimmäksi, vaan sitä, että lapsi saa kummeista lisää luotettavia ja turvallisia aikuisia ystäviä elämäänsä. Sitä paitsi yksi parhaimmista ystävistäni ei edes kuulu kirkkoon ja silti hän on se, jota ajattelen silloin, kun mietin kenet haluaisin lapsemme kummiksi. Ja sitten kuitenkin mieleeni nousee sama ajatus kuin vihkimisen kanssa: haluaisin, että lapseni puolesta rukoillaan ja hänen alkava elämänsä siunataan. Ja toisaalta onko oikein liittää lapsi kirkkoon silloin, kun hän ei itse pysty vielä omasta hengellistä elämästään päättämään (kuten ei mistään muustakaan)? Kuten jo aiemmin kirjoitin, koen uskonnon niin henkilökohtaiseksi asiaksi, että siinä täytyisi päätösvalta olla itsellä, vaikka toki näin onkin sitten viimeistään, kun lapsi varttuu aikuiseksi. 

Nämä ovat monimutkaisia kysymyksiä usealta kantilta. Esimerkiksi viimeksi tänä aamuna töihin matkatessani kuuntelin Yle 1:n Aamusoittoa, koska pidän rauhallisesta aamuohjelmasta paljon enemmän kuin muiden radiokanavien minulle liian kovaäänisistä ja riehakkaista aamushow-ohjelmista. Pidän Aamusoitosta kovasti, mutta se päättyy juuri ennen kahdeksaa ja siksi usein osun autoon silloin, kun Aamusoitto vaihtuu aamuhartaudeksi. Olen yrittänyt kuunnella sitä sellaisella ”katsotaan, uppoaako” -fiiliksellä ja tänäkin aamuna ajattelin aamuhartaudessa luetusta vertauskuvallisesta tarinasta, etten kyllä ihan allekirjoita tuota, ja siinä vaiheessa sammutin radion kokonaan, kun siellä ruvettiin puhumaan läheisen kuolemasta ja puheen taustalla soi Adagio. Tiedän, että tässä maassa on varmasti useita ihmisiä, joille se oli juuri sillä hetkellä tärkeää ja lohdullista, mutta itse ajattelin, etten tahdo näin surullisella mielellä mennä töihin. Ja toisaalta mietin joka kerta, tarvitseeko nykypäivänä valtion rahoittamassa radiokanavassa edes olla päivittäisiä hartaushetkiä? En kyseenalaista tätä pinnallisuuden kannalta, koska ihminen on kuitenkin ollut kautta aikojen hengellisyyteen taipuvainen riippumatta siitä, mihin se kohdistuu ja millaisena se ilmenee enkä epäile, että se muuttuisi mihinkään nykypäivänä. Mutta tarvitsemmeko todella yhtenäistä valtiollista kirkkoa siihen?

Tiedän, ettei oma uskoni muuttuisi mihinkään, vaikka eroaisin kirkosta. Silti se on niin iso päätös, etten osaisi surffata tuosta noin vain nettiin ja erota kirkosta parilla klikkauksella.