Mitäs seuraavaksi?

Puhumme miehen kanssa paljon tulevaisuudesta. Miehen formulamekaanikon koulutus päättyy vuoden lopussa ja sen jälkeen olisi mahdollisuus palata vanhaan työhön tai loikata koulutuksen mukana tulleisiin mahdollisuuksiin mukaan. Molemmissa on puolensa. Vanha työ olisi varma ja helppo ratkaisu, joka puoltaisi monia muita suunnitelmia. Uusi työ toisi mukanaan työhön liittyvää epävarmuutta, mutta myös monipuolisuutta ja kehittymismahdollisuuksia. Minäkään en tiedä kumpaa vaihtoehtoa kannatan enemmän. Toisaalta tietenkin houkuttaisi ajatus siitä, että mies tekisi töitä samalla rytmillä kuin minäkin ja miehen työ olisi hyvin varmalla pohjalla oman pätkätyöelämäni rinnalla. Toisaalta innostava työ on iso osa arkea ja tämä vuosi on lisäksi opettanut hyvin sen, että meillä toimii kaikki hyvin toisen tehdessä reissutyötä. Luottamus pelaa eikä minulla ole minkäänlaista ongelmaa olla silloin tällöin yksin kotona. Ja olisihan se ihan järkyttävän hälyttävää, jos ei kotonaan pystyisi olemaan toisinaan yksin ja ylipäätään erossa puolisosta! Toki siihen vaikuttaa eniten se, että kuvio todella toimii: mikä on ihanampaa kuin se, että mies palaa reissusta kotiin, on kotiin pääsystä silminnähden onnellinen ja sanoo, että minun luonani on kaikkein paras olla, reissussa sen aina ymmärtää vielä kirkkaammin. Ei sellainen ihan itsestään selvää ole, ei minulle ainakaan. Olen sanonut miehelleni, että lopulta hänen on päätettävä työkuvionsa itse. Minä kyllä seison siinä rinnalla kallistuipa päätös kumpaan suuntaan vain. Helppoa se päättäminen ei ole, sillä niin kiehtovalta kuin ulkomailla tehtävä formulamekaanikon työ äkkiseltään kuulostaakin, liittyy siihen myös huonoja puolia, jotka ovat tulleet realistisesti tämän vuoden aikana esiin motivaatioon vaikuttaen.

Lisää vettä tähän keskustelumyllyymme lisäsi tällä viikolla tullut tieto työpaikallani alkavista yt-neuvotteluista. Jos sijaistamani ihminen sanottaisiin irti, minulla loppuisi työt. Kuitenkin pidän epävarmana, että näin kävisi, sillä hänen työkenttäänsä olisi todella haastavaa ja oikeastaan mahdotonta jakaa muiden tehtäväksi. Tässä kohtaa pätkätyöläisyys on muutenkin lähes siunaus, koska olen tottunut siihen, että oma työllistymiseni on joka tapauksessa epävarmaa, koska en nytkään tiedä töistäni kuin tämän meneillään olevan pätkän verran. Taloustilanne vaikuttaa määräaikaisiin tehtäviinkin. Hankalinta tilanne on varmasti kaikille niille, jotka nyt ovat valmistumassa ja vasta alkamassa rakentaa verkostojaan ja keräämässä ensimmäisiä työkokemuksiaan. Valmistumisestani tulee jouluna kuluneeksi viisi vuotta ja olen onneksi ehtinyt takoa kuumaa rautaa kaikki nämä vuodet, mutta siltikään en voi olla miettimättä B-, C- ja D-vaihtoehtoja. Pätkätyöt ovat opettaneet kuitenkin myös sen, että vaikka työt loppuisivatkin tältä omalta alalta, niin toimettomaksi en jäisi, vaan kyllä aina jotain löytyisi, omia projekteja, yhteistyöprojekteja, käsityöpuotien tuurauskeikkoja, jotain.

Olemme puhuneet joskus myös siitä, miten monella meidän ystävistämme on jo omakotitalot ja monta vuotta tasaisilla urillaan kulkeneet arkikuviot. Mies sanoi hyvin, että yksi ero onkin juuri se, että me emme ole niin sidoksissa mihinkään paikkakuntaan, että tietyllä paikkakunnalla pysyminen menisi työn etsimisen edelle, vaan meillä työ ratkaisee ja olemme valmiit lähtemään kiinnostavien työmahdollisuuksien perässä muualle. Se oli hyvin kiteytetty. Toki toivoisin, että joskus mekin saisimme työkuviot sellaisiksi, että asuinpaikkakunta todella tuntuisi kotipaikkakunnalta ja siihen voisi jäädä niin vahvasti, että voisi ajatella jopa sitä omakotitaloa. Mutta toisaalta tässä epävarmassa kuviossa on jopa jotain kiehtovaa: maailma on täynnä mahdollisuuksia ja eri vaihtoehtoja ja me seisomme rinnakkain valmiina loikkaamaan mukaan.