On sekin synkkää ja ikävää…

Minua on itkettänyt vain kerran aiemmin töissä. Se tapahtui noin kymmenen vuotta sitten. Olin kirkko-oppaana ja kirkkoon saapui nainen, jolla oli mielenterveysongelmia. Nainen alkoi käyttäytyä uhkaavasti, säikähdin ja soitin diakonin apuun. Ajattelin, että kyllä minä osaan kertoa kirkon rakennushistoriaa, mutta sieluja en osaa hoitaa. Kun diakoni tuli paikalle täynnä sympatiaa ja hyväsydämisyyttä, alkoi minua itkettää koko ikävä tilanne.

Sitten kului kymmenen viilipyttymäistä vuotta. Olen joskus tiukoissa tilanteissa tai henkilökohtaisissa murheissani tiristänyt kyyneleen jos toisenkin hiljaa työhuoneessani, mutta muiden edessä olen aina ollut hillitty ja hoitanut homman viileästi kotiin. Olen aina sitoutunut työhöni, mutta en kuitenkaan tunteillut sen kanssa, sillä minulle yksityiselämä on se kaikkein tärkein asia, se tunteellinen juttu ja pidän sen mielelläni erillään työstäni. En esimerkiksi ole ikinä ihastunut työkaveriini, ja vaikka minulla on tosi hyviä työkavereita, ovat parhaat ystäväni silti työelämän ulkopuolelta.

Sitten tuli tämä syksy ja yt-neuvottelujen päätökset. Koko syksy on ollut raskas ja uutiset kolahtivat silti odottamattomalla voimalla. Palaveri meni ihan hyvin, mutta käytäväkeskusteluissa minua rupesi itkettämään. Kuin koko syksyn taakka olisi iskenyt harteille vielä vähän painavampana. Minua ei määräaikaisena työntekijänä potkittu pellolle, mutta päätökset muuttivat ensi kevään työpanosta ja muutenkin koko tilanne on niin uusi ja hämmentävä, etten tiedä miten tässä pitäisi olla. Ei sillä, tilanne on hämmentävä kaikille muillekin. 

Juuri nyt olisin enemmän kuin valmis lyömään tietokoneen kiinni ja lähtemään ulos, jossa keskitalven aurinko paistaa matalalta, mutta kirkkaana ja kutsuvana. Olen niin onnellinen siitä, että loma alkaa kahden viikon kuluttua ja meillä on edessä pohjoisen matka. Ehkä viikon ulkoilun, takkatulen tuijottelun ja kaakaon lipittämisen jälkeen palaan uudistuneena, reipastuneena ja voimakkaampana ottaakseni kevään haasteet vastaan.