Viikonloppuna keskustelimme kavereideni kanssa riitelemisestä. Keskustelu alkoi ennen kaikkea sisarusten kanssa riitelemisestä. Minä ja siskoni olemme yhtä aikaa toistemme parhaat ystävät ja pahimmat viholliset. Yksikään ihmissuhteeni ei ole niin tulenarka kuin suhteeni siskoon. Olemme olleet aina läheisiä ja kasvaneen vuoden ja neljän kuukauden ikäeron takia koko elämämme yhdessä. Siksi tunnemme toisemme todella hyvin ja juuri siksi jo väärällä äänensävyllä kirjoitettu viesti saattaa olla se kipinä, jonka maahan valunut bensiini vaatii roihahtaakseen. Vuosien aikana olemme oppineet pitämään sopivaa etäisyyttä toisiimme, sitä, jossa vielä on läheistä ja kivaa, mutta ei olla liian lähellä, jotta roihu voisi taas syttyä. Isäni, äitini ja veljeni kanssa en ole riidellyt moneen vuoteen.

Mieheni on se, jolle puhun aina kaikki asiani ja joka näkee hyvät ja huonot päiväni. Hän on luonteeltaan hyvin tasainen ja mutkaton ja tasapainottaa siksi juuri oikealla tavalla minun temperamenttiani. Me riitelemme harvoin ja  ne päivät pystyisi merkitsemään etukäteen kalenteriin, sillä riitamme syntyvät lähes aina siten, että minulla on se kuuluisa aika kuukaudesta ja olen silloin herkkä ärsyyntymään. Toki näihin yhteisiin vuosiin on sisältynyt myös kausia, jolloin on riidelty enemmän ja usein ne ovat liittyneet aikoihin, joissa on paljon muuta epävarmuutta tai epämukavuutta, mutta onneksi nyt viime aikoina ei ole tarvinnut räiskyä usein.

Ystävien kanssa minulle syntyy kahnauksia erittäin harvoin ja siksi ne riidat ovat kaikkein kivuliaimpia. Ehkä tämä johtuu siitä, että siskon ja miehen kanssa riidat tulevat ja menevät, sillä kun kyse on todella läheisistä ihmissuhteista, niin myös luottaa siihen, että asiat aina selviävät ja suhde kestää kiukuttelut ja loukkaantumiset. Kumpikaan näistä ihmisistä ei ole mököttäjä enkä ole minäkään, joten riidat menevät nopeasti ohi eikä mitään jää hampaankoloon. Sen sijaan ystävien kanssa ihmissuhteet ovat läheisyydestä huolimatta kohteliaammat ja hienovaraisemmat, ja siksi riitatilanteessa tulee ensimmäisenä sellainen olo, että nyt on tapahtunut peruuttamaton virhe eikä mikään enää korjaa tätä. Samalla tajuaa, miten paljon on pelissä ja kuinka tärkeä toinen ihminen todella on. Onnistuin loukkaamaan erästä minulle hyvin tärkeää ihmistä ja kun hän (onneksi) otti asian heti puheeksi, tunsin suurta murhetta ja myös häpeää. Sillä hetkellä myös tajusin, miten tärkeää on osata pyytää anteeksi ja ymmärtää todella omat virheensä ja tilanteen kaikki näkökulmat. Vaikka asia on vielä tuore ja vähän keskenkin, olemme onneksi niin vahvalla pohjalla, että keskustelemme hyvin rakentavasti ja avoimesti ja siksi uskon tämän lopulta vahvistavan ystävyyttämme. Surkeinta on tietenkin se, että koko sotku johtuu yksinomaan minusta ja monta kuukautta sitten sanotuista vääristä sanoista, jotka pulpahtivat väärällä hetkellä esiin. Ehkä tätä seuraa vain vahvempi, avoimempi ja parempi ystävyys ja samalla minä opin paljon lisää itsestäni, ystävästäni ja vähän kaikesta muustakin. Toivon koko sydämestäni niin.

Anteeksi – se on kovin tärkeä sana.