”Se oli elämäni – kaikkien muiden elämien tavoin selittämätön, peruuttamaton ja pyhä. Niin kovin lähellä, niin kovin läsnä ja ikiomani. Villi ja hallitsematon, ja hyvä juuri niin.”

Noihin sanoihin päättyy Cheryl Strayedin kirja Villi vaellus. Se kertoo kirjailijan omasta elämästä vajaan parinkymmenen vuoden takaa ja perustuu hänen päiväkirjamerkintöihinsä ja muistoihinsa. Cherylin äiti kuolee syöpään, mikä lyö sirpaleiksi nuoren naisen koko elämän. Cheryl menettää hänet aivan liian varhain, sillä vaikka hän on mennyt alle parikymppisenä naimisiin ensirakkautensa kanssa, hän ei ole ehtinyt kasvaa aikuiseksi ollakseen riittävän valmis pärjäämään ilman äitiä – tuskin ihminen on ikinä sellaiseen todella riittävän valmis. Sisaruskatras hajoaa äidin kuoleman jälkeen, Cheryl eroaa miehestään, ajautuu huumeiden ja irtosuhteiden pyörteisiin ja kadottaa siinä samalla myös itsensä.

”Jos piirtäisin kartan kuvaamaan äidin kuolinpäivän ja ensimmäisen vaelluspäiväni välistä runsaan neljän vuoden mittaista jaksoa, tuloksena olisi joka suuntaan sojottavien viivojen sekasotku, kuin rätisevä tähtisadetikku –”

Sitten eräänä päivänä Cherylin silmiin osuu Pacific Crest Trail -vaellusreittiä esittelevä matkaopas. Kyseessä on Kalifornian, Oregon ja Washingtonin osavaltiot halkova 4286 kilometrin pituinen vaellusreitti, joka ylettyy Meksikon rajalta Kanadan rajalle. Ajatus PCT:stä jää pyörimään Cherylin mieleen. Hän palaa ostamaan matkaoppaan ja pian älytön idea muuttuu suunnitelmaksi ja viimein Cheryl on ylisuuren rinkkansa Hirmun kanssa polun päässä tavoitteenaan kävellä 1770 kilometriä Mojavesta pohjoiseen Jumalten sillalle.

Villi vaellus teki minuun suuren vaikutuksen. Kirjan alku on raskas, koska äidin sairautta ja kuolemaa kuvaillaan niin yksityiskohtaisesti. Ehkä juuri kokemusten omakohtaisuus toi asioille tuskaisen ja raa’an sävyn, sillä Cheryl Strayed todella tietää mistä kirjoittaa. Toisaalta juuri raskas alku piirtää tarkat ääriviivat sille, miksi Cheryl päättää lähteä vaeltamaan ja miksi hän tarvitsee erämaan rauhaa ja täydellistä irtiottoa tullakseen jälleen ehjäksi. Alkuun ihmettelin, kuinka vähäisellä vaelluskokemuksella nuori nainen päättää heti rykäistä 1770 kilometrin reissun, mutta kirjan loppupuolella selvisi, ettei Cheryl ollutkaan ihan niin tietämätön retkeilystä kuin alussa vaikutti, koska hänen isäpuolensa oli opettanut hänelle jo lapsena nuotion sytyttämistä, melontaa ja muita luonnossa liikkumisen taitoja. Rohkea Cheryl on joka tapauksessa.

Ihailin Cherylin rohkeutta koko vaellustarinan ajan. Ihailin sitä, miten hän yöpyy yksin teltassa keskellä erämaata ja vakuuttaa itselleen, ettei pelkää, vaikka kojootit haukahtelevat ympärillä tai taskulampun valokeila osuu pimeydestä tuijottaviin kiiluviin silmiin, jotka sitten yhtäkkiä katoavat eikä koskaan selviä, mikä olio Cheryliä tarkkaili.

Villi vaellus myös muistutti, että enimmäkseen me ihmiset ihan todella olemme hyviä toisillemme. Cheryl kohtaa useita ihmisiä vaelluksen aikana ja suurin osa näistä on miehiä. Toisinaan hän vaeltaa miesporukassa pieniä pätkiä ja on usein korven ainoa tyttö. Silti vain kerran koko 1770 kilometrin aikana Cheryl kohtaa miehen, jonka kanssa tilanne muuttuu uhkaavaksi, mutta Cheryl selviää siitä onneksi säikähdyksellä. Tämä mies ei ole vaeltamassa, vaan osuu Cherylin polulle lähempänä asutusta. Siksi jälleen mietin, että ehkä erämaassa vallitsee vaeltajien kesken niin hyvä yhteishenki, ettei epäkunnioittava käytös ja pelon kylväminen siihen kuvaan sovi. Olen lukenut yksin vaeltavien naisten kokemuksista aiemminkin Yrjö Teeriahon teoksesta Itäkairan prinsessa sekä viime kesänä kirjoitetusta Kuukausi yksin erämaassa -blogista ja niissä nousee esiin samantyyliset kokemukset kuin Villissä vaelluksessakin. Yksin vaeltavasta naisesta tulee heti mieleen tietenkin pelkääminen ja vaaratilanteet, mutta todennäköisemmin vaara kohtaa siellä, missä on paljon muita ihmisiä: oikaistessa puiston poikki, öisellä kadulla. Kuten paljon matkustellut Pirkka-Pekka Petelius totesi uusimmassa Mondossa:

”Ihmistä olen matkoilla pelännyt, mutta luontoa en koskaan.”

Minä en uskaltaisi lähteä yksin vaeltamaan, mutta jo patikointireissu naisten kesken toimisi hyvin. Tein ensimmäistä kertaa sellaisen viime kesänä ystäväni T:n kanssa. Alkuun jännitti, koska helposta reitistä huolimatta oma eräkokemukseni ei ole mitään huippua ja siksi aviomieheni on tuntunut hyvältä ja turvalliselta vaelluskumppanilta. Mutta toisaalta juuri tuo on se seikka, miksi haluaisin patikoida toisinaan naisten kesken. Niin paljon kuin mieheni seurasta pidänkin, en halua silti olla sellainen nainen, joka turvautuu liikaa mieheensä eikä uskaltaisi tehdä tällaisia asioita ilman häntä. Meidän retkemme T:n kanssa oli mukava ja jännitin ihan suotta: kesäisessä kansallispuistossa ei pelottanut hetkeäkään eikä vastaan tullut ainuttakaan tilannetta, missä emme olisi pärjänneet ihan vain keskenämme. Retkemme oli niin täynnä rauhaa ja rentoutta, että tuntuu kuin olisimme olleet pidemmälläkin lomalla.

Palaan vielä tämän pitkän tekstin innottajaan, Cheryl Strayedin Villiin vaellukseen. Kirja on hyvin kirjoitettu ja vei minut mukanaan niin kokonaan, että se tuntui loppuvan aivan liian aikaisin. Vaikka toisaalta tarina oli sellaisenaan juuri täydellinen eikä se olisikaan saanut laajeta mihinkään suuntaan, sillä Cheryl kyllä kertaa paljon menneisyyttään matkan aikana, mutta pääpaino on silti vaellustarinalla. Vaeltaminen vahvistaa ja eheyttää rikkinäistä Cheryliä ja jo melko alkuvaiheessa hän huomaa, ettei mieti murheitaan niin paljon, koska keskittyy fyysiseen suorittamseen. Ja kun kirjan viimeisillä sivuilla Cheryl istuu valkealla penkillä takanaan 1770 käveltyä kilometriä sydän täynnä hyvää oloa ja kiitollisuutta, nousivat kyyneleet silmiini.

Villi vaellus sopii kaikille luontoretkeilystä ja patikoinnista kiinostuneille ja sen vuoksi itse tartuin kirjaan. Mutta uskon sen sopivan myös kaikille niille lohdutukseksi, jotka kaipaavat elämäänsä toivoa ja rohkaisua. Siksi kirjan edetessä ajattelin paljon ystävääni, jolla on ollut raskas talvi ja lähetin hänelle oman kappaleen postissa. Toivon, että kirja vie yhtä lailla mukanaan ja muistuttaa, että asiat kyllä järjestyvät ja oma suunta löytyy. Tai kenties rohkaisee nostamaan rinkan selkään ja lähtemään kohti seikkailuja.