Kun solmii avioliiton, ruvetaan pian kyselemään jälkikasvun perään. Illanistujaisissa tarkkaillaan tuoreen vaimon alkoholin käyttöä, koska nollatoleranssi on selkeä merkki raskaudesta. Kolmekymmentä vuotta läsähtää mittariin pian ja sekin saa aikaan jos minkälaisia ajatuksia siitä, että joko olisi (muka) aika. Vakaa elämäntilanne, ikä, kypsyys, parisuhde – kaikki puoltaisivat lasten hankintaa.

Mutta entäs sitten, jos biologinen kello ei raksutakaan?

Meillä ei ole vielä minkäänlaista poltetta vauvamaailmaan. Olisi monen seikan tiimoilta ihan järkevää ryhtyä hommaan ja varsinkin, jos on ajatellut hankkia lapselleen myös sisaruksia, mutta jos koko touhu tuntuu ainoastaan järkevältä, niin eikö se silloin ole totaalisen pelottava lähtöasetelma koko elämän mullistavalle asialle? Kai tunnetta pitäisi olla paljon enemmän mukana? Toivoisin omaavani edes himpun verran vauvakuumetta aiheuttavia vaaleanpunaisia bakteereja, mutta lähinnä suhtaudun koko asiaan pelonsekaisin tuntein ja mieheni on kanssani samoilla linjoilla. Ja kun me emme kuitenkaan ole sellainen pariskunta, joka ei haluaisi koskaan lapsia. Päinvastoin. Se on tuntunut aina tähän kuvioon kuuluvalta asialta, siis sitten joskus. Vasta viime aikoina olemme ruvenneet miettimään, että mitäs jos sitä tarvittavaa fiilistä ei koskaan tulekaan. Ja että oikeastaan meillä on tosi mukavaa näin aikuisten keskenkin.

Ystäväni sanoi kerran, että asiaa pitäisi lähestyä enemmän siltä kannalta mitä asioita lapsi tuo elämään. Hän on siinä oikeassa, mutta en vain osaa nähdä sitä yksinomaan noin, koska samaan aikaan mietin mitä asioita lapsen tulo vaikeuttaisi. Kun nyt työt, parisuhde, koti ja elämä ovat hyvässä balanssissa toisiinsa nähden, tuntuisi hurjalta ruveta järisyttämään sitä perustaa tietoisesti. Entä jos meistä tulee vain väsyneitä ja kiukkusia pienen päivänsäteen valvottaessa pitkin yötä? Näemmekö toisiamme silloin siinä samassa valossa kuin nyt? Tuhoaako lapsiarki hyvän parisuhteen, vaikka miten olettaisi perustusten olevan kunnossa perhettä varten? Entä jos talous menee kuralle? Jos en saakaan enää oman alani töitä loikatessani hyvältä suoralta sivuun lapsen kanssa? Ja jos jään odottamaan vakituista työpaikkaa, olenko viimein liian vanha hankkiakseni lapsen? Kestääkö kroppa koko sen myllytyksen ja tunnenko oloni vieraaksi minussa itsessäni kehon muuttuessa, kun ainakin viimeiset kymmenen vuotta olen ollut tismalleen samankokoinen? Onko elämä lapsen kanssa pelkkää huolta ja menetyksen pelkoa? Miten sellaisen olon kanssa muka voi elää vai tottuuko siihen? 

Yhtä todennäköisesti kaikki voi sujua ihan hyvin. Toivon melkein, että nyt tämä teksti saisi jonkin sellaisen kommentin kuin ”älä huoli, mulla oli sama fiilis, mutta sieltä ne vauvabakteerit sit kuitenkin tuli, sillä luonto hoitaa nää jutut”. Vauvat ovat suloisia ja lapset hauskoja. En epäile yhtään etteikö vanhemmilla olisi lukuisia onnenhetkiä rakkauden hedelmiensä kanssa, mutta viisari ei värähdä tässä kellossa ollenkaan. Yrittää väristä, mutta ei. Ei vaikka miten ympärillä syntyisi lapsia. Joskus melkein toivon, että me olisimme saaneet vahingossa jälkikasvua ystäväpiirissämme ensimmäisten joukossa ilman yhtäkään esimerkkiä. Silloin olisi ehkä menty hieman enemmän laput silmillä soitellen sotaan. 

Ja sitten vielä se yhteiskunnallinenkin näkökulma: uskaltaako tähän maailmaan edes tehdä lapsia?

Ei ihme, että jo vuoden kytenyt koirakuume on paljon voimakkaampi tauti.

kuva www.weheartit.com