Eilen levisi uutinen siitä, että marraskuussa vakavaan auto-onnettomuuteen joutunut näyttelijä Miina Maasola on kuollut. Häneltä jäi mies ja kaksi pientä lasta. Minua uutinen kosketti minua syvästi, vaikken kyseistä ihmistä tai ketään häntä tuntenutta edes tunnekaan. Ajan päivittäin työmatkaa Kymenlaakson läpi Kouvolasta Kotkaan ja takaisin. Matkan tekoon tottuu, vaikka se haukkaa vapaa-aikaa ainakin yhden kokonaisen työpäivän verran viikossa. Silti näiden vuosien aikana uutiset auto-onnettomuuksista ovat koskettaneet enemmän kuin ennen. Nytkin Maasolan kohtalo tuntui syvällä sydämessä – noin olisi voinut käydä minullekin.

Kauheita uutisia kuullessaankin ei saa antaa pelolle valtaa. Tietä ei saa pelätä, mutta siellä täytyy liikkua ajatuksen kanssa ja tietyllä kunnioituksella. En lähde koskaan kotoa tien päälle ovet paukkuen. En edes niinä aamuina, jolloin väsyttää ja ärsyttää. Eilisen uutisen jälkeen toivotin tänä aamuna rakkaalleni hyvää työpäivää erityisellä lempeydellä töihin lähtiessäni. 

Uskon kohtaloon ja siihen, että asioilla on jokin tarkoitus, vaikka se kirkastuisi vasta vuosien päästä. Onneksi näitä asioita ei voi tietää etukäteen. Ja onneksi aika parantaa paljon, jos vain muistaa muistojen vaalimisen rinnalla katsoa myös eteenpäin.