Palkkatyötä tekeviä naisia

Minulla oli tänään esimieheni kanssa keskustelu, jossa käytiin läpi työni tavoitteita. Vaikka pidän esimiehestäni, niin jostain syystä tilaisuus jännitti kovin. Se oli ihan hassua, mutta kaiketi kuitenkin normaalia. Tsemppasin itseäni miettimällä Kikkaa, joka tismalleen samaan aikaan puolusti Jyväskylässä väitöskirjaansa ”Ei elämääni lomia mahtunut. Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana”. Niin, että minä istun johtajaa vastapäätä ihan kahden kesken, mutta Kikka sentään väittelee parhaillaan tohtoriksi! Olen seurannut blogin kautta väitöskirjan valmistumista ihan alusta asti, joten tänään olisin halunnut kovin mielelläni olla Jyväskylässä kuuntelemassa väitöstilaisuutta. Töiden vuoksi se ei onnistunut, mutta lähetin toisen tuttavani kautta paikalle pienen muistamisen ja haluan tietenkin lukea tämän tutkimuksen. Onnea valtavasti!

Ja mitä siihen omaan jännittämiseeni tulee, niin turhaahan se taas oli. Keskustelu sujui oikein hyvin ja minulle jäi siitä kiva fiilis. Museoiden luettelointi- ja digitointityö on usein hyvin itsenäistä työtä: sinulle osoitetaan digitoitava aineisto ja työpiste ja toivotetaan työn iloa. Näin siis ainakin omalla kohdallani viime vuosina, kun tämäntyyppinen kokoelmatyö on ollut minulle jo kauan niin selvää pässinlihaa, etten sen kummempaa perehdytystä enää tarvitse alkaakseni paukuttaa aineistoa läpi. Siksi oli kiinnostavaa päästä kuulemaan, mitä työpanoksestani on tuumattu ja mitä kaikkea nyt kesäkuussa alkanut uusi pätkä pitää sisällään. Suureksi ilokseni työnkuvani monipuolistuu ja pääsen jo itsessään monipuolistuvan kokoelmatyön lisäksi mukaan myös näyttelytyöryhmään. Kuuletteko tuon kohinan? Kyllä, se on vauhdilla kasvava into ja motivaatio!