Pätkätyöläisen elämää

Niin siinä sitten kävi, että loppuvuoden työkuviot varmistuivat. Työpaikan osoite pysyy ennallaan ja siten siis työkaveritkin, mutta organisaatio, työhuone ja tehtävät muuttuvat. Olihan tämä tiedossa periaatteessa, mutta kun lopulta asialle lyötiin sinetti, olo tuntui niin kevyeltä ja huolettomalta, että olin pelkkää hymyä. Nyt olisi työkuviot tämän vuoden osalta paketissa! Uusi tehtävä on mielenkiintoinen ja opettaa taas paljon uutta. Saappaat tuntuvat nykyisestä näkökulmasta pikkuisen pienemmiltä ja siksi kevyemmiltä: nyt en täytä kenenkään toisen paikkaa, vaan kyseessä on projekti. Toki se ei silti sano, etteikö työ olisi lopulta kuitenkin haastavaa. Ehkä vain tämän yt-talven ja sen myötä yhtäkkiä muuttuneiden työkuvioiden jälkeen uusi projekti eri organisaatiossa on ihan tervetullut juttu. 

Tuntuu ihanalta, että hiljalleen osaa jo luottaa siihen, että uusi pätkä kyllä löytyy aina. Kun seuraava pätkä päättyy ensi joulukuussa, tulee valmistumisestani kuluneeksi kuusi vuotta. Sinä aikana olen ollut kahdeksan kuukautta työttömänä ja muun ajan töissä. Ja näistäkin kahdeksasta kuukaudesta epätoivoista työnhakua on ollut puolitoista kuukautta, sillä kaikkiaan neljä työttömyyskuukautta on ollut sellaisia, joissa seuraava pätkä on ollut jo tiedossa, ja kaksi ja puoli kuukautta puolestaan sellaisia, että tein osa-aikaista työtä erään yhdistyksen tiedottajana. Silti tämä ei poista kokonaan sitä epävarmuutta, mikä kaikesta huolimatta liittyy siihen, että tietää töistään vain pätkän kerrallaan. Joka kerta joutuu pienestä luottavaisuudesta huolimatta puntaroimaan myös sitä, että olenko minä riittävän hyvä, jotta työnantaja valitsee juuri minut tehtävään? Tai että jos teenkin välissä jotain muuta, löytyykö tilalleni joku muu parempi ja pätevämpi eikä sen jälkeen pätkiä enää heltiäkään? (Tai että tuleeko koskaan vastaan sitä vakituista virkaa, jossa minä olen lopulta kaikista hakijoista se paras vaihtoehto?)

Syksyllä pidin esitelmän alani opiskelijoille ja kerroin heille omasta tähänastisesta työurastani. Sanoin kaunistelematta, ettei kannata odottaa liikaa, koska pätkätyöt ovat kulttuurialan luonne. Toki voi käydä niinkin hyvä tuuri, että vakituinen virka irtoaa pian valmistumisen jälkeen, mutta siihen haaveeseen ei kannata tuudittautua liikaa. Neuvoin opiskelijoita suhtautumaan tähän ammattiin kuin yrittäjyyteen: jos pätkien välissä on työttömyyttä, niin ei lannistuta, vaan silloin käytetään eri tavalla omaa osaamista ja siis esimerkiksi kirjoitetaan, tehdään vapaaehtoistyötä tai tuurataan tuttavien myymälöissä. Tekeminen pitää ajatuksen virkeänä ja olon tarpeellisena, ja kyllä se uusi pätkä sieltä taas ajanmyötä lohkeaa.

Ja sitten täytyy muistaa itse elää sillä asenteella, mitä syksyllä opiskelijoille opetti. En voi väittää, että se aina onnistuisi, mutta onneksi näiden vuosien kokemuksella se onnistuu jo enimmäkseen – ja ehkä siitä oli juuri siksi helppo opiskelijoille puhuakin.