Perjantaina alkaa kevät, oikeasti

Alkuviikosta olin pikavisiitillä Helsingissä koulutuksen takia. Tuntui hyvältä huomata hyräilevänsä musiikin tahtiin ajaessani Helsinginkatua pitkin kohti Töölöä. Kun ajoin ajokortin vasta 25-vuotiaana, päätin, että nyt kun viimein tämä kortti tuli hankittua, haluan oppia niin hyväksi ajajaksi, etten pelkää mitään sääilmiötä, en mutkaisia hiekkateitä enkä isojen kaupunkien keskustoja. Hyräily autonratissa Helsinginkadulla sai minut ymmärtämään, että se tavoite on saavutettu ja nyt siitä täytyy vain pitää kiinni. 

Koulutus oli juuri niin väsyttävä kuin koulutukset usein ovat. Ne antavat paljon, luovat uutta pohjaa ja uusia toimintatapoja, mutta samalla tyhjentävät takin niin, ettei loppupäivästä jaksa enää edes ajatella. Koulutuspäivän piristysruiskeena oli onneksi lounastreffit ystävän kanssa ja ensi kuussa taas: on mahtavaa, että meitä jäi muutamia samalle alalle! Pitkän päivän jälkeen auton ratti kääntyi ilolla kohti peltomaisemia ja kotia, vaikka taas normaalista poikkeavat ajo-olosuhteet iskivät kyntensä tähän matkaajaan ja kotimatka eteni valtatiellä hitaimmillaan viisikymmentä kilometriä tunnissa.

Onhan se selvää, ettei kevät voi alkaa maaliskuun alussa ilman yhdenyhtykäistäkään takatalvea. Silti valtavassa lumimäärässä ainoa plussa on valo ja kirkkaus, vaikka tähän vuodenaikaan pärjäisimme mainiosti jo kevään valolla itselläänkin. Perjantaina alkaa kevät, ihan oikeasti, totesi työkaverini kahvilla. Se jää nähtäväksi.