Pieneksi, näkymättömäksi

Ensin räjähtää Pariisissa, nyt Brysselissä. Maailma tuntuu kolkuttelevan omalla kotiovella juuri niin raakana kuin se ollaan totuttu näkemään televisiossa, jossain kaukana ja erilaisessa todellisuudessa. Ei saa pelätä, sanotaan. Pelkoa he haluavat. Ja silti on kovin vaikeaa olla pelkäämättä, koska räjähtää voi missä vain, ja mitä tarkalleen ottaen he edes olevat, jotka tahtovat, että me pelkäämme?

Kun asuin Helsingissä yli viisi vuotta sitten, mietin joskus metrossa, että entä jos joku täällä nyt tekisi jotain pahaa? Täältä ei pääsisi pois. En oikeastaan Helsingissä edes pelännyt, mutta metrossa tuo ajatus tuli aina mieleen. Tai ruuhka-aikaan keskustassa. Tuskin tästä maailmasta lintukotoa löytyy, mutta nykyisessä kotikaupungissa ei vastaavaa oloa tule. Kaikki on pienempää, väljempää ja hitaampaa, hiljaisempaakin. Tuntuu, että hyvin monet asiat tapahtuvat muualla. Niin hyvät kuin huonotkin. 

Silti pahojen uutisten ristitulessa kaipaan vielä kauemmaksi, pieneksi ja näkymättömäksi. Ajattelen, että onneksi näin Pariisin viime kesänä ja onneksi pahin meille siellä tapahtunut asia oli ryöstetty lompakko. Ajattelen myös, että onneksi pian hiihdän kansallispuistossa, sillä sitä tässä juuri nyt eniten kaipaa: suurta hiljaista luontoa ympärillä, kaakaota termospullossa ja latu suksien alla.