Rahtilaivalla maailman merille
Kohti Etelä-Amerikkaa. 1/12 Perjantai, M/S Actinia, Inkoon syväsatamassa. — Ja niin olemme asettuneet asumaan: hyttimme on kuin tilava yksiö, meillä on eteinen, kylpyhuone, makuualkovi, oleskelutila, neljä vaatekomeroa! Ripustin vaatteet, tyhjensin laukut, nautin. Tänään satoi puolen päivää vettä ja oli hiljaista; nyt on kirkastunut ja paperirullia lastataan. Pääsemme kaiketi lähtemään yöllä tai huomenna.
Olen joskus ennenkin kirjoittanut blogiini siitä, että Kyllikki Villan matkapäiväkirjat ja niistä erityisesti Vanhan rouvan lokikirja on yksi suuri syy siihen, että päädyin opiskelemaan merihistoriaa sivuaineena ja sitä kautta myöhemmin työskentelemään merellisen kulttuuriperinnön parissa. (Millainen voima kirjalla voikaan olla!) Sunnuntaina sain päätökseen viime vuonna ilmestyneen Kyllikin tyttären Saara Villan toimittaman Äidin lokikirjan, joka pohjautuu niihin Kyllikki Villan matkapäiväkirjoihin, joita hän kirjoitti äidin ja tyttären yhteisiltä matkoilta vuosilta 1965-1971. Saara oli tuolloin 5-12-vuotias. Ja ne matkat, ne ovat huikeita! Kyllikki ja Saara matkustavat useampaan kertaan Etelä-Eurooppaan ja yhdeksi talveksi Etelä-Amerikkaan. Kirja huipentuu vuoden 1971 matkaan maailman ympäri, jossa parivaljakko matkustaa ensin Siperian poikki junalla, seikkailevat Japanin kautta Havaijille ja sieltä rahtilaivalla Panaman kanavan läpi kohti Eurooppaa ja Suomea. Lomailua matkanteko ei suinkaan ole, sillä Kyllikillä on käännöstyönsä mukana ja Saaralla koulutehtäviä, koska matkojen takia hänellä on toisinaan pitkiä poissaoloja koulusta. Kyllikki on kuitenkin sitä mieltä, että Suomessa on oppivelvollisuus eikä koulupakko ja matkailun avartava ja opettava vaikutus näkyy päiväkirjojen lehdiltä hyvin, sillä usein erilaisia retkiä pohtiessaan Kyllikki miettii, kuinka Saara näkisi matkakohteesta enemmän.
Matkanteko ei ole pelkkää iloista ja helppoa oleilua. Usein Kyllikki miettii rahojen riittävyyttä ja 1960-luvun lopulla rahan kulku suomalaisesta pankista ulkomaille aina matkustajan näppeihin asti on huomattavasti monimutkaisempaa kuin tänä päivänä. Sama päteen postiin: Kyllikki ja Saara kirjoittavat paljon kirjeitä ja postikortteja Suomeen ja tietyissä satamissa saattaa olla heille lähetettyä postia, ehkä. Maailma on muuttunut vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa melkoisesti. Yhteyden mihin tahansa saa tänä päivänä ihan tuosta noin vaan. Kirjeet lähtevät sähköpostilla tai Facebook-viestillä pämähtäen parissa sekunnissa ystävälle ja Skypen avulla tuntuu kuin oltaisiin kasvotusten samassa tilassa. Toisaalta ehkä juuri tämä helppo tavoitettavuus ja median salamannopeus on syy kohtuullisuutta ja leppoisuutta ylistävälle downshiftauksen esiinnousulle. Ilmiö ei ollut vielä olemassa 1960-luvun lopulla, vaikka Kyllikki Villa jos kuka oli downshiftauksen mestari. Matkapäiväkirjoissa korostuu se, että matkalla oleminen on päämäärää tärkeämpää. Elämä rahtilaivalla on seesteistä ja tässä hetkessä olemista. Päivät täyttyvät sillä, että Kyllikki tekee käännöstöitä ja Saara lukee, tekee koulutöitä tai osallistuu miehistön töihin. Saara ystävystyy helposti miehistön jäsenten kanssa ja merimiehet tuntuvat olevan aidosti iloisia siitä, että laivassa matkustaa lapsi. Kirjan sivuilta selviää, että Saara on maalannut kaiken kaikkiaan seitsemää laivaa! Ei ihan tavallista pikkutytön ajanvietettä! Iltaisin istutaan salongissa juttelemassa tai opetellaan laivan kannella tähtiä. Tähtitaivas taitaa olla melkoinen keskellä merta taivaan kaareutuessa koko komeudessaan ulapan yli. Kyllikin ja Saaran matkatoveruus tuntuu toimivan mutkattomasti. On suorastaan ihmeellistä, miten tasavertaiselta matkakumppanilta tytär vaikuttaa jo kirjan ensimmäisessä matkapäiväkirjassa, jossa Saara on vasta viisivuotias. Kyllikin asenne on tässä asiassa takuulla ratkaiseva.
Jälkimerkintä. Helsingin valot alkoivat näkyä 1/11 illalla ja luotsi tuli Harmajan kohdalla vähän ennen kello 23:a. Olimme brykällä katsomassa ja Saara oli suunniltaan ilosta. — Olimme olleet kotoa poissa 131 päivää.
Kirja päättyy maailmanympärysmatkaan, mutta matkustaminen ei jäänyt kummankaan naisen osalta tähän. Lopputekstissä selviää, että Kyllikki matkusti paljon rahtilaivoilla edelleen, ja Saaraan iskostui samanlainen rytmi ja matkustamisen kuume ja hän tutustui Eurooppaan interrail-matkoilla. Nojatuolissa tätä kirjaa lukevalla rupeaa myös seikkailun halu ja matkakuume nousemaan ja pian löysin itseni googlettamasta Finnlinesin nettisivuja. Muita matkasuunnitelmia on jo tehty, mutta kerron teillekin, että jos tahtoisi saada itselleen palan rahtilaivojen kiireettömästä tunnelmasta, se onnistuu Itämeren aalloilla tänä päivänäkin ja on taatusti erilainen kokemus kuin matka uivassa hotellissa Tallinnan satamaan.
Suosittelen Äidin lokikirjaa erityisesti niille, joiden veri vetää merille vaikkapa ihan vain nojatuolista käsin. Kirja on myös kiinnostava katsaus 1960-luvun loppupuolen maailmaan. Lisäksi Ylen Elävästä arkistosta löytyy ihana aarre, jossa Kyllikki ja Saara muistelevat matkojaan vuonna 1968. Tämä pätkä täydentää lukukokemusta hienosti ja tuo esille hyvin Kyllikin ja Saaran matkatoveruuden.
”Kun vain uskaltaa mennä, niin aina tulee jotain kivaa”, sanoi Saara iltakävelyllä.
Niinpä.