Rakkautta, rakkautta
Aviomiehen keikka Espanjassa jatkuukin vielä viikon. Odotin häntä jo kovasti huomiseksi kotiin, mutta eilen selvisi, että barcelonalaisella tallilla kaivataan apuja ensi viikollakin ja mies tarjoutui vapaaehtoiseksi. Toki se harmitti, sitä ei käy kieltäminen, sillä viikko on ollut flunssan ja sunnuntaisen suru-uutisen takia melkoisen harmaa. Mutta täytyy myös ajatella, että tämä koulutus on kuin vuoden mittainen työhaastattelu, joka saatetaan palkita työpaikalla ja siksi nyt kannattaa takoa tulikuumaa rautaa.
Koulutuksessa oli alun perin kymmenen miestä, joista jo kaksi on lopettanut, sillä tahti on ollut kotijoukoille liian raskas. Eräänkin puoliso oli kuulemma sanonut, että mies voi lähteä seuraavalle keikalle ulkomaille, mutta silloin koira lähtee mukaan. Siis mitä ihmettä?! Jotenkin tuntuu hupsulta ajatella, että kuviteltiinko monenkin kotona, että miehet leikkivät motorsport-mekaanikkoja koulutuskeskuksen tiloissa koko vuoden, kun kuitenkin alusta asti oli tiedossa, että koulutus järjestetään tiiviissä yhteistyössä oikean formulatallin kanssa. Sitä paitsi juuri koirasta on ainakin meidän taloudessa parhaillaan erittäin suurta iloa, kun pyöritän residenssiä itsekseni. Olen itse saanut mieheltä paljon hyväntahtoista kannustusta omalla työurallani ja varsinkin niinä raskaina loppusyksyn päivinä, kun tein pitkiä työpäiviä kulkiessani naapurikaupunkiin töihin ja olin kotona iltaisin totaalisen väsynyt. Siksi on itsestään selvää, että nyt on minun vuoroni olla tsemppari.
Reissutyö ja sen muuttuvat kuviot ovat kuin yhdenlainen sydämen koulu. Ennen koulutusta puhuimme täysin suoraan ja vilpittömästi siitä, uskommeko, ettei tämä koettele meitä kohtalokkaasti. Kummallakin oli (ja on!) vakaa usko ja luottamus, että hyvin tässä käy, ja ainakin alkuvuoden perusteella on tuntunut käyvän pahimpien pelkojen vastaisesti. Kun joutuu ikävöimään, ne piirteet kirkastuvat, joita puolisossa eniten rakastaa ja arvostaa. En ole aikoihin ikävöinyt niin paljon kuin tällä matalapaineen viikolla. Kerroin sen miehelle, mutta samalla muistutin häntä, että hoitaa nyt vain homman kunnialla kotiin ja täällä kyllä pärjätään. Ja kun ainoa murhe on ikävöinti, niin se on kyllä melkoisen pientä. Jokaisen täytyy osata olla yksin muutama päivä tai pari viikkoa, vaikka yhdessä eletäänkin, eikä puolison tehtävä ole olla itsekäs ja torpata kumppanin haaveita.
En pidä television hääohjelmista, mutta joskus muutama vuosi sitten katsoin jakson, jossa naimisiin oli menossa merillä työskentelevä mies ja pyörätuolissa istuva nainen. Mies oli töissä aina useamman viikon putkeen ja sillä välin nainen hoiti kotia ja heidän noin vuoden ikäistä lasta. Pariskunnasta välittyi ihanalla tavalla se, kuinka toimiva tiimi he olivat. En muista olinko tuolloin jo tavannut nykyisen mieheni, mutta muistan ajatelleeni, että onpa nainen ihanan varma ja luottavainen siitä, että maailmalla työskentelevä mies palaa aina tämän pyörätuolissa istuvan naisen luokse. Silloin mietin, että tuollaisen parisuhteen minäkin haluan. Tuollaisen, jossa pohja on niin vahva ja jossa olisin kasvanut epävarmuuteni yli niin hyvin, ettei minun tarvitsisi liikuntavammaisena (ja muutenkaan) epäröidä palaisiko mies luokseni.
Viime aikoina tuo vanha jakso ja sen aiheuttamat ajatukset ovat palaneet mieleeni. Tajusin, että nyt minä olen saavuttanut juuri sellaisen itsevarmuuden, jota silloin ihailin ja joka ei tietenkään sormia napsauttamalla ole tullut. Euroopan toisella laidalla työskentelee mies, joka laittaa kömpelölle vaimolleen myöhään illalla viestin: Sä olet kyllä parasta seuraa mulle. Täällä sen taas huomaa! Sä olet mun rakkaimpani.
Siinä on miljoona ja taas miljoona syytä olla tsemppari ja odottaa reippaasti ensi viikkoon.