Syttende mai — sua vieläkin muistelen
Olemme asuneet Norjassa kolmisen kuukautta. Noin kolmeen kuukauteen mahtuu ratkaisemattomia sisäilmaongelmia ja paljon hämmennystä siitä, mihin tulikaan lähdettyä.
Tätäkin blogikirjoitusta olen aloitellut jo kuukauden päivät. Äitiyslomalla aivot tuntuvat muuttuneen purukumiksi, enkä pysty käsittämään, että loppuviikosta on jo juhannus. Kun kysyin vaimoltani, kannattaako kuukauden takaisista tapahtumista enää edes kirjoittaa, hän ei varsinaisesti näyttänyt peukkua, mutta viis siitä. Nytkin hän on nukkumassa, joten voin tehdä, mitä lystään. Varsinaista aihetta, eli Norjan kansallispäivää on mukava muistella jääkiekon MM-kullan jälkilöylyissä. Juhlintaan ei liittynyt suihkulähteessä kastautumista rispaantuneissa alusvaatteissa tai suomalaisen itsenäisyyspäivän synkkää liikuttuneisuutta. Norjalainen ei juhli vappua, lakkiaisia tai suuremmin juhannustakaan, joten toukokuisella kansallispäivällä kuitataan monta iloittelua.
— Suurin osa viettää päivää kotipihalla grillaten, väitti norjan opettajani.
Kun postiluukusta tipahti paksu katalogi, päivän ohjelmalehtinen, vaikutti, että grillauksen oheen oli luvassa muutakin. Meitä ei oltu kutsuttu minnekään,joten päätin, että perheemme osallistuisi kaikkiin ilmoitettuihin ohjelmanumeroihin. Kun juhlapäivän aamuna marssimusiikki räjähti soimaan kello 7, tajusin, että aikataulu meni jo sivuluisua. Vaimo makaili laiskana sängyssään bonuksena saadun vapaapäivän tunnelmissa.
Lomailijoita aina muistutetaan, että ei lähdettäisi suorittamaan nähtävyyksiä. Vaikka ei varsinaisesti oltu lomalla, jouduin kuitenkin poistamaan ohjelmasta esimerkiksi kaupungin jokaisen patsaan seppelöinnin. Vaimon toiveesta poistettiin myös juhlajumalanpalvelus. Kansallispäivään kuuluvat marssibändien tahdittamat paraatit, markkinatunnelma ja kansallispuvut. Lähes jokaisella naisella oli yllään kansallispuku. Miehillä enimmäkseen puku. Kansallispuku on kallis ostos, joka hankitaan perinteisesti konfirmaatiota varten. Harva kuitenkaan mahtuu rippipukuunsa enää viisissäkymmenissä tai edes parikymppisenä. Pukua voi joutua uusimaan, vaikka läskistymistä varten on erilaisia napituksia. Onneksi huokeampia kansallispukuja löytyy halpavaateketjuista tai paikallisesta cittarista, myös vauvalle. (melkein ostin.)
Kansallispäivä päättää myös norjalaisten abien bileputken. Tiukkoihin kangashaalareihin sonnustautuneet abit tai russet juhlivat ennen kirjoituksia, ei niiden jälkeen. Jos katsoitte SKAMia, tiedätte kaiken norjalaisista teineistä. Minäkin katsoin, melkein yhdeltä istumalta. Täällä Kristiansandissa olivat hauskasti painattaneet itselleen käyntikortteja, joissa oli ryyppäys- ja seksikaskuja kustakin. Näitä kortteja himoitsivat erityisesti lapset, jotka roikkuivat russejen kintereillä. En oikein tiedä, mitä ajattelen tästä. Lukulomalla kannattaisi kuitenkin lukea, koska muuten menevät kirjoitukset persiilleen. Mutta SKAM. Se on sitten ihana sarja.
Takaisin aiheeseen.
— Kansallispäivänä jokainen lapsi syö kuusi makkaraa ja kuusi jäätelöä. Illan lopuksi soitetaan sävelmä, joka soi ravintoloissa anniskelun päättyessä ja kaikki ottavat toisiaan kädestä ja laulavat yhdessä, riemuitsi terveydenhoitajamme Bjørg.
En syönyt yhtään makkaraa, mutta kaikkea muuta kylläkin. Lapsikin söi — puistonpenkillä, kahviloissa ja kaikkialla, missä vain saattoi rintamustaan raottaa. Vaikutti, että kaikki olivat koko ajan matkalla jonnekin. Ohjelma olikin varsin tiukka, eikä siirtymiin oltu laskettu lainkaan aikaa. Minut valtasi suomalainen pelko siitä, että jollei kiiruhda, jää jostakin paitsi. Mutta lapsi oli kiinni nisässä. Silloin on vaikea hölkätä. Kun olimme osallistuneet epä-skansenlaisimpaan allsang-tilaisuuteen, jossa laulajien keski-ikä huiteli seitsemänkympin paikkeilla päätin, että voidaan hellittää. Menisimme vain katsomaan pääparaatin. Kun yleisö alkoi ryhmittyä tien reunoille, otin minäkin oman asemani. Siinä tököttäisin kuin liimattu juhlakulkueen loppuun saakka. Vaimo oli siirtynyt lapsen kanssa sivummalle. Paraati oli varsin runsas ja KIRJAIMELLINEN. Jalkapalloilijat palloineen, luistelijat luistimineen ja palveluskoirat omistajineen. Tavallaan mielenkiintoista, kuinka pitkälle mentäisiin… Sitten puhelin soi. Vaimo soitti. Lapsi alkoi hermostua markkinatunnelmaan ja sain määräyksen lähteä. Emme kuitenkaan olleet ajatelleet, että paraati kulki kaupungin halki. Reitti kotiin oli katki. Pian kävi myös selväksi, että letkan häntää oli turha odotella. Korttelin kulmassa näimme vanhojen autojen harrastajien päättymättömän jonon, joka oli mitä ilmeisimmin yhtymässä paraatiin. Orastavassa paniikissa, itkevän lapsen kanssa puikkelehdimme katuja, kunnes löytyi kiertotie.
Kansallispäivän ralli päättyi kello 23 ilotulituksiin. Näitä katselin vuoteestani juhlakunto jo lopahtaneena. Vähän kuitenkin harmitti, koska ilta olisi voinut päättyä käsityksin norjalaisten kanssa, kuten Bjørg vinkkasi.
Postauksen kuvat Paulina Nordström