Puhuimme pari päivää sitten ystäväni kanssa opiskelusta. Kyselin varovasti sitä missä vaiheessa hänen opintonsa olivat menossa, pää painuksissa hän tunnusti minulle, että varmaan lopettaa kesken.

”Mä en vaan jaksa. Mä vaan haluan hengittää”, hän sanoi.

Olin ensin yllättynyt. Sitten minulle tuli syyllinen olo. Halusin sanoa kaikki oikeat asiat, ja kertoa hänelle, että on ok ottaa aikaa. Mutta ehkä opiskelupaikasta ei kannata luopua vain sen takia, että ei jaksa. Samalla sisälläni kumpusi syyllisyys siitä, ettei hän ollut pyytänyt apua tai puhunut asiasta minun takiani.

”Koska ei mulla ole mitään diagnooseja”.

Ei niitä pitäisikään tarvita. Ystäväni on koko opiskelu aikansa ollut todella itsenäinen. Tehnyt jokaisen opintosuunnitelman itse, ilman kenenkään apua, ja kirjoittanut kandin sekä puolet maisterista ilman tukea tai ohjausta. Sanoin etten ihmettele yhtään, jos haluat hengittää.

Syyllisyys kuitenkin painaa edelleen ja minun täytyy ottaa asia uudestaan puheeksi. Sillä nyt se kävi, joku sivuutti omat ongelmansa, koska ajatteli, että minulla on vaikeampaa. Sama kävi siskoni kanssa.

Ja täytyy myöntää, että avun pyytäminen on ollut minullekin pitkän prosessin takana. Ja ajattelin aiemmin esimerkiksi masennuksen kanssa, että muilla on huonommin ja minun pitää jaksaa.

Siskoni sanoi samaa kuin ystäväni, silloin kun sai töiden takia burnoutin, minun pitää olla vahva koska Satulla menee niin huonosti.

Ja on totta, minulla meni huonosti siihen aikaan, muttei se tarkoita sitä, ettei kellään muulla saisi mennä. Ja vaikka ajattelen niin, en muista kertoa sitä tarpeeksi usein. En muista huolehtia minulle tärkeistä ihmisistä, koska keskityn liikaa itseeni.

En tiedä mitä ystäväni aikoo opiskelupaikkansa kanssa tehdä. Mutta aion kysyä uudestaan ja tarjoutua auttamaan. Toisaalta on myös OK ihan vain lopettaa ja ottaa omaa aikaa. En usko että maisterin paperit ovat millään tapaa verrattavissa mielenterveyteen.

Hyvinvointi Mieli Opiskelu Syvällistä

Meille ei koskaan opetettu sanomaan ei

Täytyy olla kohtelias. Se on selvää ja niin meille opetetaan. Meille on opetettu, että täytyy olla kohtelias muita ihmisiä kohtaan. Etenkin vanhempia. Etenkin vanhempia miehiä. Isää täytyy kunnioittaa. Ei saa olla tyly.

Lukiossa ystäväni alkoi melkein vahingossa seurustelemaan pojan kanssa, koska ei osannut sanoa, ei en ole kiinnostunut sinusta. Kun kysyin miksi, hän vastasi, ettei halunnut olla tyly. Samoihin aikoihin, noin 19-vuotiaana jouduin hätistelemään miehiä ystäväni ympäriltä baarissa. Usein hän kuiskasi korvaani, voitko sanoa tuolle, että menee pois, minua ahdistaa.

Silloin en ymmärtänyt mikä siinä oli niin vaikeaa. Miksei voi vain sanoa ei kiinnosta. Nyttemmin olen ymmärtänyt, ettei meitä ole koskaan kasvatettu sanomaan ei. Jokainen kielteinen lauseemme kyseenalaistetaan ja ne vaativat selityksen.

Veikkaisin myös, että kaikilla tytöiksi kasvatetuilla on tämä sama ongelma. Kummankin lukioaikaisen ystäväni tapauksessa he pelkäsivät vanhempia miehiä. Traumoista johtuen (olivat ne miten pieniä tahansa), vastaan sanominen oli mahdotonta, sillä siitä koituisi seurauksia.

Meidät on kasvatettu niin, että meidän tulee olla helppoja, myöntyväisiä ja hiljaisia. Tehdä niin kuin käsketään. Kun sitten tieni-iässä jotkut alkavat ilmaista mielipiteitään ja omanarvon tuntoa, sitä kutsutaan helposti kapinoinniksi.

Yhä, kun sanon esimerkiksi isälleni, että ”ei, ei minua nyt huvita”, vastaus ei ole, ”okei tee niin kuin haluat”, vaan ”miksi ei”. Aivan kuin olisi jotenkin pöyristyttävän kummallista kieltäytyä jostain pienestä ja merkityksettömästä asiasta. Esimerkiksi kinkusta leivän päällä.

Jollain tapaa meihin on iskostettu selkärankaan asti se, että erimieltä oleminen on tylyä. Ei saa sanoa vastaan. Älä väitä vastaan. Olet vaikea. Ethän sinä ole sellainen takakireä ämmä. Lapsena olit aina mukana.

Miksen saisi sanoa ei. Olla sitä mieltä kuin haluan. Ei erimieltä oleminen ole millään tapaa tylyä. Miksi minun pitää selitettä jokaista askelta elämässäni, joka menee toiseen suuntaan kuin joku muu oli ajatellut.

Konflikteja välttelevänä ihmisenä ymmärrän tämän erittäin hyvin. Toisaalta omalla kohdallani, en ole vahvimmillani sosiaalisissa tilanteissa, joten tämä ei aina onnistu. Toisin sanoen tulen sanoneeksi vastaan huomaamattani. Toisilla asia ei kuitenkaan ole näin. Kieltäytyä ei voi edes silloin kun sillä olisi oman terveyden kannalta merkitystä. Koska on olemassa pelko, että kieltäytyminen johtaa vielä pahempiin seurauksiin. Esimerkiksi silloin kun ystäväni pelkäsi, että kieltäytyminen seksistä johtaa väkivaltaan.

Pienistä asioista tulee tällä tavoin suuria. Jos ei opeteta sanomaan ei ja varsinkin jos ei opeteta, että kieltäytyminen on ok, sillä on merkitystä ihmisten elämässä. Heteronormatiivinen patriarkaalinen yhteiskunta opettaa naisille, että kieltäytyminen on tylyä ja sillä on seurauksia, ja miehille, että hiljaisuus on myöntymisen merkki ja, että heillä on oikeus vaatia syytä kieltäytymiselle.

En itse ole vanhempi tai edes aio hankkia lapsia. Silti mietin, että miten ihanaa on, kun lapsille opetetaan nykyään sellaisia asioita, kuin suostumusta ja oikeutta omaan tilaan ja kehoon. Asioita, joita minulle ei opetettu. Eikä tämä ole vanhempieni syytä, vaan sen millainen yhteiskunta on. Mietin, miten olisin toiminut, jos minua ei olisi sukujuhlissa pakotettu halaamaan, tai istumaan vieraan ihmisen syliin. Tai oltu kyseenalaistamatta aina kun suustani lipsahti sana ei. Tai olla yhä edelleen kyseenalaistamatta, kun sanon ei.

Puheenaiheet Ystävät ja perhe Syvällistä Tasa-arvo