Puhuimme pari päivää sitten ystäväni kanssa opiskelusta. Kyselin varovasti sitä missä vaiheessa hänen opintonsa olivat menossa, pää painuksissa hän tunnusti minulle, että varmaan lopettaa kesken.

”Mä en vaan jaksa. Mä vaan haluan hengittää”, hän sanoi.

Olin ensin yllättynyt. Sitten minulle tuli syyllinen olo. Halusin sanoa kaikki oikeat asiat, ja kertoa hänelle, että on ok ottaa aikaa. Mutta ehkä opiskelupaikasta ei kannata luopua vain sen takia, että ei jaksa. Samalla sisälläni kumpusi syyllisyys siitä, ettei hän ollut pyytänyt apua tai puhunut asiasta minun takiani.

”Koska ei mulla ole mitään diagnooseja”.

Ei niitä pitäisikään tarvita. Ystäväni on koko opiskelu aikansa ollut todella itsenäinen. Tehnyt jokaisen opintosuunnitelman itse, ilman kenenkään apua, ja kirjoittanut kandin sekä puolet maisterista ilman tukea tai ohjausta. Sanoin etten ihmettele yhtään, jos haluat hengittää.

Syyllisyys kuitenkin painaa edelleen ja minun täytyy ottaa asia uudestaan puheeksi. Sillä nyt se kävi, joku sivuutti omat ongelmansa, koska ajatteli, että minulla on vaikeampaa. Sama kävi siskoni kanssa.

Ja täytyy myöntää, että avun pyytäminen on ollut minullekin pitkän prosessin takana. Ja ajattelin aiemmin esimerkiksi masennuksen kanssa, että muilla on huonommin ja minun pitää jaksaa.

Siskoni sanoi samaa kuin ystäväni, silloin kun sai töiden takia burnoutin, minun pitää olla vahva koska Satulla menee niin huonosti.

Ja on totta, minulla meni huonosti siihen aikaan, muttei se tarkoita sitä, ettei kellään muulla saisi mennä. Ja vaikka ajattelen niin, en muista kertoa sitä tarpeeksi usein. En muista huolehtia minulle tärkeistä ihmisistä, koska keskityn liikaa itseeni.

En tiedä mitä ystäväni aikoo opiskelupaikkansa kanssa tehdä. Mutta aion kysyä uudestaan ja tarjoutua auttamaan. Toisaalta on myös OK ihan vain lopettaa ja ottaa omaa aikaa. En usko että maisterin paperit ovat millään tapaa verrattavissa mielenterveyteen.