Kävin psykiatrilla

Kävin eilen psykiatrilla jatkohoidon tarpeen arvioinnissa ja lääkityksen tiimoilta. Tulos, diagnoosi tai mikä ikinä onkaan, oli se, että olen täysjärkinen ihminen, jolla on kuitenkin pitkäaikainen psyykkinen sairaus, joka oireilee lääkityksenkin läpi. Jatkohoitoa annetaan tarvittaessa.

Psykiatri jatkoi lääkitystäni ja nakkasi päälle vielä Opamox-reseptin ahdistukseen. Muuta ei ole tehtävissä.

Näitä realitycheckejä minulla on ehkä kerran puolessa vuodessa. Tilanteeni ei juuri muutu ja nyt kolmen vuoden terapia jakson jälkeen lääkitykseni on vahvimmillaan mitä se on koskaan ollut ja hoitoa en saa muuta, ellei tilanne menen pahemmaksi.

Ymmärrän jonot, ja ymmärrän resurssi pulan, ja ymmärrän sen, ettei minun tapauksessani muuta ole tehtävissä. Silti minua pelottaa. Kolmen vuoden terapiajaksostani kävin ensimmäisen, kun olin 18, toiset kaksi muutettuani Joensuuhun. Kävin saman terapeutin luona lähes viikoittain, jolloin pystyin käsittelemään asioitani ja sairauttani niin, ettei se vaikuttanut läheisiini. Nyt tilanne on toinen ja se alkaa näkyä elämässäni. Kun minulla ei ole mitään tai ketään jolla purkaa ajatuksiani ja joka heijastaisi ne minulle takaisin neutralisoituina ja kertoisi minulle niiden älyttömyyden, tunnen olevani tyhjän päällä arjessa. Vaikka tilanteen pahentuessa saan apua, mikään ei estä oireiluani pahentumasta.

Terapiassa opin sen, että olen sairas. Enkä vain laiska tai valittaja. Opin kertomaan tilanteeni vaihtuvalle hoitoalan ihmisille elämässäni. Opin, että minun on hyväksyttävä se, että jokainen vuosi, kuukausi ja päivä jonka kärsin masennuksesta tarkoittaa sitä, että parantuminen on epätodennäköisempää. Eikä se minusta ole ikävää tai surullista, se on elämää. Se mitä en oppinut on, että selviän yksinkin. Nyt sitä testataan ja vaikka pitkin hampain siihen joudunkin, se on varmasti tarpeellista ja hyödyllistä.

Olen kuitenkin hyvilläni, että minulla on nyt hyvä lääkäri, oikea psykiatri, joka määrää minulle tarvitsemani lääkkeet ja kuuntelee mitä minulla on sanottavana, ja jolta saan diagnooseja jotka vastaavat kokemustani sairaudestani. Ennen tätä minulla on ollut kokemus, että useimmat hoitoalan henkilöt kohtelevat minua kuin lasta, vähä-älyistä tai niin, että romahtaisin henkisesti, jos he sanovat jotain väärää. Niin kuin masentunut ihminen olisi jotenkin heikko.  Ei se luultavasti ole heidän tarkoituksensa, mutta minulle on jäänyt usein syvä vitutus käynnin jälkeen. Olen joka tapauksessa nyt hyvässä tilanteessa ja minulla on apua saatavilla, minun tärkeää muistaa se. Minun täytyy myös muistaa, että olen pärjännyt tähänkin asti melko hyvin, enkä ole yksin, vaikka minusta siltä välillä tuntuukin. Se kuuluu taudin kuvaan.

…

Masennuksesta kirjoittaminen, ei ole se helpoin aihe, mutta se on suuri osa elämääni samoin kuin mikä tahansa sairaus joka näkyy päivittäisessä elämässä. Vaikeaksi sen tekee se, että en tahdo saada ketään kiusaantumaan, joten blogi on varmasti hyvä väylä siitä puhumiseen, sillä kenenkään ei ole pakko lukea mitä minulla on sanottavana.

 

         – Satu