”Rantakuntoon”

En ole koskaan ollut mikään uudenvuoden lupausten tekijä. Joka vuosi, varmaan täysin yleisen paineen takia, minusta tuntuu, että jotain pitäisi muuttaa. Ja tietysti elämässäni on epäkohtia. Raha asiat ovat retuperällä, tupakointi pitäisi lopettaa, elämänhallintaa pitäisi lisätä, alkoholia voisi juoda vähemmän sosiaalisempi voisi olla ja niin edelleen ja niin edelleen. Isoin juttu on tietysti laihduttaminen tai terveellisyys, jonka mukana se tulisi.

Olen niitä ihmisiä jotka ovat aina olleet ylipainoisia, enkä ole koskaan ollut tyytyväinen kehooni tai oppinut hyväksymään sitä sellaisenaan. Olen ylipainoinen ja ihoni on täynnä arpia ja ruhjeita, sekä itseaiheutettuja ja vahinkoja. Saan myös helposti mustelmia ja ihossani on sarveistappi ihottumaa, joka näkyy punaisina pilkkuina ja tukkeutuneina ihohuokosina.

Lapsuudesta saakka on huomauteltu, että liikkuminen ja ruokavalion vaihto voisivat tehdä hyvää.  Toisin sanoen olen kasvanut ympäristössä jossa naiset ympärilläni ovat milloin laskeneet pisteitä, milloin kaloreita ja milloin karpanneet.

Toisaalta olen viimevuosina kokenut päinvastaista ajatusmaailmaa ja kehopositiivisuutta. Kumpikin kämppiksistäni ja läheisimmistä ystävistäni opiskelevat sukupuolentutkimusta aloillaan, toinen kirjallisuudessa ja toinen sosiologiassa. Toinen teki jopa kandinsa lihavuuspositiivisuudesta.

Vanhan ja uuden suhtautumistavan välissä ajatukseni kehostani ja sen painosta vaihtelevat. Ajattelua värittävä masennus tekee kehonkuvastani vääristyneen ja se miltä minusta tuntuu, että kehoni näyttää vaihtelee laidasta toiseen. Vaikka suhtautumiseni on jokseenkin muuttunut positiivisempaan, se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että minusta on aina tuntunut samalta, kun katson peiliin. Otsassani on lihavan leima, vaikka kuinka pitäisin kurveistani juuri sinä kyseisenä päivänä.

Niinpä tein jotain typerää. Aloin uudenvuoden kunniaksi laskea kaloreita. Koko rupeamasta ei ole ollut muuta kuin pahaa mieltä. Aloin heti soimata itseäni edes sitä huomaamatta, kun päivän kalori määrä ylittyi seuraavana viikonloppuna. Negatiivisia ajatuskuvioita on vaikea estää, vaikka ne havaitsisikin silloin, kun ne ovat osa aivokemiaa.

Ajatteluni oli jotain sen suuntaista laihduttamista miettiessäni, että painolleni voin tehdä jotain. Sille miltä ihoni näyttää, en juurikaan voi tehdä mitään. Lisäksi tunnen itseni suurikokoiseksi pituuteni takia. Mummoni sanoisi, että näyttävä nainen.  Sosiaalisesti ahdistuneena haluaisin vain kadota taka-alalle. En halua olla se ”näyttävä nainen”, jolla on paljon pituutta, tissiä ja pyllyä. Minulla on ihan sama ovatko katseet positiivisia vai negatiivisia, haluan ettei minua nähdä ollenkaan.

Kyse ei loppujen lopuksi ole kuitenkaan siitä miltä näytän muiden silmissä, vaan siitä että minulla itselläni on vääristynyt kuva kehostani. Kun laitan hameen ja korkokengät tunnen itseni jättiläiseksi, tunnen että kaikki tuijottavat minut ja huomaavat minut.

 

 

En edes tiedä jatkanko kaloreiden laskemista. Luultavasti kyllä, itseni tuntien. Se miten olisi varmasti hyvä toimia olisi korjata ensin itsetunto, sitä kautta kehonkuva, saada elämäntavat niin sanotusti kuntoon ja laihtua koska syö ja liikkuu terveellisesti. Epäilen suuresti, että laihuus tuo kenellekään kaltaiselleni ihmisille onnea. Se ei kuitenkaan estä epävarmaan ja ahdistunutta itseäni kokeilemasta.