Masennuksesta toipuminen

Nyt on kulunut noin vuosi siitä, kun viimeisin paha masennus jakso sai minut täysin toimintakyvyttömäksi. Vuosi on mennyt keräillessä palasia itsestäni ja toipuessa. Sain uudet lääkkeet ja hoitoa (etänä tietysti), ja sitten elämäni taas pikkuhiljaa kasaan.

Oli kaikenlaista pandemia, uusi diagnoosi (kerron siitä myöhemmin), addiktio, yksinäisyys, riitoja, mutta myös paljon hyvää. Ehkä olen vieläkin toipumassa? Tai ehkä pitäisi ajatella, että toipuminen on koko elämän mittainen prosessi. Vaikken sanasta prosessi pidäkään. Ei toipuminen, varsinkaan mielenterveyden ongelmista ole minusta mitään aktiivista toimintaa, niin kuin sana prosessi viittaisi. Selvisin kuitenkin hengissä. Taas.

Nyt elämä on jossain välivaiheessa ja minusta tuntui vasta helmikuussa, että pandemia alkoi ahdistaa ihan toden teolla. Päivät sulautuvat toisiinsa ja yritän rämpiä opintoja läpi huonolla menestyksellä. Pää kuitenkin tuntuisi kestävän mikä on tässä tilanteessa erittäin positiivista. Yritän olla miettimättä tulevaa. Olla innostumatta siitä, että Ilosaari ehkä järjestetään ja pääsen (ehkä) myös Italiaan syksyllä. Yritän hillitä itseäni ja muistuttaa että tämä kestää vielä pitkään. Yritän miettiä päivää kerrallaan ja etsiä pieniä iloja ja luovuutta. Maalaan ja kirjoitan taas. Laulan välillä suihkussa. Syksyllä ystäväni sanoi minulle, että vihelsin. En ollut viheltänyt pitkään aikaan ja vihellys tuli huokausten tilalle. Minua hymyilytti, olin paranemassa.

Harmittaa sinänsä, etten voi nauttia toipumisesta täysillä, vaan hiljaa kotioloissa. Toisaalta se saattaa olla hyväkin asia. Olen viettänyt enemmän aikaan kämppisten eli toisin sanoen perheen kanssa. Silti minua pelottaa. Joka kevät mielenterveyteen tulee jonkin näköinen notkahdus, joka ehkä johtuu valosta ja sitten taas niistä odotuksista, että keväällä pitäisi saada aikaan ja olla paljon energiaa. Kun istuu kotona päivästä toiseen miettien mitä sitä tekisi ja nyt pitäisi jotenkin itseään kehittää, ehkä lähteä ulos, kun aurinkokin paistaa, alkaa helposti miettiä, ettei saa mitään aikaan.

Välillä havahdun myrkyllisiin ajatuksiin niin kehostani kuin menestyksestä ja yhteiskunnallisesta asemastani. Yritän muistuttaa itselleni, ettei mikään ole pysyvää, edes eristys, heikko itsetunto tai koulunkäynti. Silti välillä tuntuu, että sijaisten jossain elämän reunoilla ja ettei minulla ole arvoa koska en saa aikaan paljon. Yritän muistuttaa itseäni, että sillä ei ole merkitystä ja jokainen on olemassa niissä raameissa, joissa on eikä siinä ole mitään vikaa. Ja yritän muistuttaa itseäni olemaan varovaisen positiivinen. Kesä tulee ja minulla on perjantaina treffit.

Satu