Don’t really know what I’m doing…

Kevät on opiskelijalle aina stressin aikaa. Kalenterissa lähestyvät deadlinet tuntuvat olevan jo huomenna ja päivät eivät tunnu riittävän, vaikka tehtävää ei edes ole mahdoton määrä, pitäisi vain tarttua toimeen.

Yliopisto on minulle vaikeaa. Ei opiskeltavat asiat vaan itse opiskelu ja sen kaikki muodot. Pitäisi lukea kirjoittaa, aikatauluttaa, tenttiä, tehdä ryhmätöitä, etsiä tietoa ja niin edelleen. Teen itselleni ongelman opiskelemisesta ja sen suuresta määrästä. Ensimmäisen vuoden vielä selvisin, niukin naukin, nyt pelottaa, että selviänkö enää tämän toisen.

En vielä koulu käydessäni joutunut koskaan opiskelemaan kovin paljon, lukiossa vielä vähemmän. En edes tehnyt läksyjä koko lukio aikana, kun tajusin, että selviän vähemmällä. Kuitenkin sain keskiarvoksi n. 8 jopa sen yli. Ylioppilas kirjoituksiin aloin lukea n. 3 kuukautta ennen H-hetkeä. Yliopistossa tuli vastaan seinä: täällä pitää oikeasti tehdä töitä arvosanojen eteen.

Olen aina ollut huono aloittamaan mitään. Olen huono keskittymään, mikäli en ole 100% kiinnostunut siitä mitä teen. Voin viettää helposti kolme tuntia lukien, kirjoittaen tai piirtäen, kuunnellen samalla musiikkia, sama ei päde kouluun, sillä vaikka yleisesti koenkin opintoni mielenkiintoisina, on vain harvoja kursseja, joista olen tosissani innostunut.

Äitini on aina kutsunut minua taiteelliseksi ja taivaanrannan maalariksi tai mitä muita nimiä annetaan lapsille jotka puuhaavat mieluiten yksinään. Itse koen asian niin, että olen kiinnostunut omista jutuistani enemmän kuin siitä mitä ympärilläni on, tai mitä muut yrittävät minulle tyrkyttää. Tämän mentaliteetin, tai luonteenpiirteen kanssa joudun nyt ”aikuisena” painiskelemaan.

Kun en ole koko aivoilla ja sydämellä mukana opiskelussa se jää puoli tiehen, mikä on ongelma. Motivaatiota on vaikea löytää, kun ei oikeastaan tiedä mitä elämällään haluaa loppujen lopuksi tehdä. 

-Satu