Ihan sama mulle…

Viikonloppu meni juhliessa.

 Olisin halunnut jäädä kotiin, ja fiksuksi sen ajatuksen todisti jäätävä päänsärky, laattaaminen ja pankkitili seuraavana aamuna. Joten miksi ylipäätään lähdin? Miksi ylipäätään koskaan lähden, kun olen jo monta viikkoa halunnut olla vain rauhassa kotona, silittää kissaa, juoda ehkä lasin viiniä ja mennä nukkumaan.

 Useimmiten löydän itseni kuitenkin jommastakummasta Joensuun tanssipaikasta. Miksi? Kun mieluummin istuisin joko, kotona tai pubissa pelaamassa lautapelejä. Oikeastaan olisin mieluummin, vaikka katsomassa kiekkoa sportti baarissa. Koska haluan vain miellyttää. Minulle on tärkeää, että kaikilla ympärilläni olevilla säilyy hyvä fiilis koko sen ajan, kun olemme yhdessä. Minun ja baari iltojen tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että seuraan laumaa paikkaan, jossa minun on vaikea olla.

Ihmisten paljous ja melu yleensä saavat minut ahdistumaan. Mikäli ja kun tällaiseen paikkaan joudun, yritän yleisen hyvän ja ystävyyden nimissä korjata ahdistustani alkoholilla. Kännissä ei ahdista, kännissä haluan tanssia ja kännissä unohdan kaikki epävarmuuteni. Tämä kuitenkin tarkoittaa, sitä että pää ja pankkitili huutavat hoosiannaa seuraavana aamuna.

En halua olla ilonpilaaja tai esimerkiksi raahata ystäviäni paikkoihin joissa osalle tulee epämukava olo. Henkilökohtaisesti haluaisin käydä rokki baareissa, tykkään perinteisistä pubeista, ja paikoista joissa juodaan viiniä ja soitetaan jatsia. En kuitenkaan halua pakottaa ketään kustannuksellani minnekään, vaikka itse teen juuri niin. Ainoa ero on siinä, etten sano vastaan.

Kun itsetunto on pohjalukemissa, ei myöskään omalle mielipiteelleen anna arvoa. Teen töitä tämän eteen päivittäin.

Baareissa pyöriminen on vain esimerkki, teen tätä myös arkielämässä. Luennoilla, ryhmätöissä, kotitöissä ja arjen pienissä asioissa. Annan periksi, jotten joutuisi konfliktiin. Tämä on kai minun tapani miellyttää ihmisiä. Osin se johtuu siitä, että mielestäni on täysin triviaalia kahnata jostain niin pienestä kuin baarin valitsemisesta tai vessan siivoamisesta. Osin periksi antaminen johtuu kuitenkin siitä, että alitajuntani kertoo mielipiteeni olevan vähempi arvoinen.

Toivon pääseväni tästä eroon, joku päivä. Tietenkin itsetunnon rakentamiseen ja omien mielipiteiden (vaikka pienienkin) ilmaisemiseen menee aikaa ja energiaa. Joka kerta kun perjantai iltaa kaveriporukalla viettäessämme mietimme jatkopaikkaa, käyn läpi ruljanssin, joka punnitsee vaihtoehdot, miten luulen ystävieni suhtautuvan ehdotukseeni. Useimmiten jätän asian sikseen, koska tulen pienessä mielessäni siihen lopu tulokseen, ettei ehdotukselleni annettaisi mitään arvoa tai, että se sivuutettaisiin.

Tosiasiassa tämä on naurettava ajattelu tapa, jota terveen mielen ja terveen itsetunnon omaavan ihmisen on kai vaikea ymmärtää. Ystäväni ovat ystäviäni syystä. Eivät he olisi ystäviäni, jos heitä ei kiinnostaisi mitä minulla on sanottavana tai mitä mieltä olen yhteisissä päätöksissä.

Silti järkeilen myötäilemiseni näin: on parempi olla ottamatta riskiä, koska ystävyytemme on minulle liian tärkeää, että antaisin pienten asioiden alkaa rikkoa sitä.

Tämäkin on naurettavaa, tuskin porukan yhteishenki menee rikki siitä, että välillämme on eroavia mielipiteitä, jotka sanotaan ääneen. Eivät nämä miettimäni asiat kuitenkaan ole sellaisia peruntavan laatuisia elämänkatsomus kysymyksiä, jotka pakottavat ihmiset katomaan toisiaan uusin silmin. Asiat joita mietin ja vatvon ovat pieniä ja arkipäiväisiä.

Olen kuitenkin matkalla parempaan suuntaan, koska tiedostan ettei loputtomassa myötäilemisessä ole mitään järkeä.