Ihmisten pelko

Laskeskelin hintaa haaveilemalleni tatuoinnille. 400 euroa plus varausmaksu 100 euroa ja mahdollinen suunnittelu max. 80. 580 euroa jotka pitäisi säästää kelan tuista. 
Sitten keksin, että myyn vanhan kitarani, jota ei ole soittanut vuosiin. Surffailin tori.fissä katselemassa hintoja ja miten ilmoitus tehtäisiin. Milloin laittaisin ilmoituksen, millaisella hinnalla uskaltaisin kitaran myydä, kuka sen ostaisi? Entä jos minun pitäisi lähettää se postissa? Entä jos joudun viemään sen jonnekin? Entä jos ostaja onkin Joensuun ulkopuolelta, miten siinä tapauksessa toimisin. Koko rahanhankkimis intoni tyssäsi alkuunsa. Minulla olisi muitakin tavaroita joita voisin myydä, kuten vanha jopo, jota käytin silloin kun tunturi oli huollossa ja vanha läppäri josta tosin olisi vain varaosiksi. Facebook kirppareihin en suostu koskemaan. 
Ongelmani ei ollut hankaluudessa vaan ihmiskontaktissa. Konfliktin ja kritiikin pelko saivat minut perääntymään koko hommasta. Mitä jos vaadin liikaa rahaa? Mitä jos en pyydä tarpeeksi? Entä jos tavarat ovat täysin kelvottomia myytäviksi? Entä jos en osaa kuvailla myymääni tavaraa ja ostaja saa sian säkissä? 
Tällaisessa tilanteessa huomaan miten mielisairaus nostaa rumaa päätään, sotkee ja mutkistaa yksinkertaiselta tuntuvan asian. Ymmärrän täysin, että ongelma on vain päässäni ja todellisuus tuskin vastaa uhkakuvia jotka pomppivat väistämättä mielessäni. 
Minulla ei varsinaisesti ole diagnosoitu mitään sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta ahdistun helposti ja sosiaalinen kontakti on aina ollut minulle vaikeaa. Varsinkin viralliset asiat. Varsinkin jos minun täytyy pitää oma kantani. Luon huomaamattani mielikuva tilanteen, jossa vastapuoli näyttäytyy räyhäävänä kiusaajana. 
Huomaan ongelmani pahentuneen sitä myötä, mitä kauemmin terapian lopettamisesta on. Nyt melkein vuosi. Terapia ohjasi ajatuskuvioitani oikeaan suuntaan ja auttoi käsittelemään todellisia ja kuviteltuja tilanteita. Mikä on pahin asia mitä voi tapahtua? Miten voin välttää sen? 
Tämä on sellainen tilanne, jossa olen todella pettynyt itseeni. En ole saavuttanut mitään. En ole parantunut tai kuntoutunut. Moitin itseäni siitä, miten en saa normaalissa elämässä naurettavan helppoa asiaa hoidettua ja turhat tavarat jäävät pyörimään nurkkiin. Ei sillä, että joku kon maritus olisi tarpeen, mutta lisä tienestit antaisivat opiskelijan tiukkaan budjettiin helpotusta. 
”Mene laiska töihin”, kuuluu jostain pääni sisältä. Mutta mikäli edes tori ilmoituksen tekeminen ei onnistu, miten pärjäisin Hesburgerin kassalla. Miten pärjään ylipäätään missään. Pienestä asiasta tulee epävarmuuden kasvattamana härkänen ja lopulta en saa mitään aikaan. Ja jatkan itseni moittimista. 
Lopulta tyydyin siihen, että laskin budjettiani. Henkilökohtaisella terapiaprojektillani on hintansa, mutta jospa maksaisin siitä vähemmällä kivulla ja rahalla. 
 
– Satu