Olisiko Minna Canth minusta ylpeä?

Tänään on Minna Canthin päivä. Tasa-arvon päivä.

Jotenkin tuntuu, ettei ole edes ironista vaan pikemminkin kuvaavaa, että niin meillä kuin maailmalla on noussut jälleen esiin niitä epäkohtia, joista Minna puhui ja joihin hän halusi vaikuttaa.

Olen surullinen, mutta en halua silti sulkea silmiäni medialta ja keskustelulta. Niin tasa-arvon ja feminismin puolesta kuin sitä vastaan. Sillä juuri ne vasta kommentit ovat tärkeitä. Siksi että ne ovat olemassa. Joka kerta kun Pekka 56v. kirjoittaa huulipuna hallituksesta ja kritisoi maamme päättäjiä siitä että he ovat naisia, ja joka kerta kun raiskauksesta kirjoitetaan uhria syyllistävästi kertoo siitä ettei Minnan työ ole loppu.

Koen syyllisyyttä, etten osaa tai pysty tekemään enemmän. Toisaalta yritän muistuttaa itseäni, ettei minun ehkä tarvitsekaan ja ehkä teen sen minkä pystyn. Mietin Minnaa ja sitä, miten hän jaksoi tehdä sitä mitä teki. Paloiko hänenkin sisällään se sama raivo, jota koin, kun katsoi selviytyjät-suomi haastattelua (ja mietin samalla, että mitä helvetin vikaa kiiltokuvissa muka on).

Mieleeni palasi se kerta, kun olimme ystäväni kanssa mökillä ja samaan aikaan paikalla sattui olemaan enoni (miesasiamies 59 vuotta).  Keskustelimme yhteiskunnallisesta aiheesta X johon enoni vastasi argumentilla Y, johon huomautin, etteihän tämä nyt toisaalta oikeastaan liity aiheeseen X. ”On sulla Satu hyviä ajatuksia, mutta opiskeleppa vähän!” kuului vastaus.

Tässä ironia ottaa meidät kiinni ja laskeutuu hetken päälle hellänä huntuna. Katsomme ystäväni kanssa toisiamme. Jos opiskelusta puhutaan, ystäväni oli tässä vaiheessa humanististen tieteiden kandidaatti, pääaineena sosiologia, minä puolestani olin juuri kirjoittanut kandin tutkielmani pääaineenani historia ja sivuaineenani sosiologia, siinä kyseisessä vaiheessa opintoja takana noin 5 vuotta.

Mutta koska yliopisto koulutus ja yhteiskunnallisen keskustelun aktiivinen seuraaminen ei paina 59 v sähköasentajan ja miesasiamiehen silmissä yhtä paljon kuin Facebookin kommentti palsta, jouduimme ystäväni kanssa väistymään katsoen toisiamme sanoen ”niinpä tietysti”.

Mitähän Minna olisi tässä tilanteessa tehnyt.

Tai jokaisen kerran, kun sukulaiseni ovat kyseenalaistaneet asiantuntemukseni alalla, jota opiskelen.

Minun on yleensä helpompi olla hiljaa, koska inhoan vastakkainasettelua varsinkin perheen kesken. Toisaalta nämä ihmiset ovat niitä, joiden kanssa pystyisin käymään keskustelua tasa-arvosta. Tämän myötä minut on kuitenkin leimattu vaikeaksi. Olisikohan Minna ylpeä?

Luulen että olisi. Minna olisi ylpeä kaikista meistä tytöistä ja naisista, jotka ilmaisevat mielipiteensä patriarkaalisen auktoriteetin edessä. Ja jos ajatellaan, että muutos lähtee itsestä, niin kuin sitä paljon hoetaan niin henkilökohtaisella kuin yhteiskunnallisessa tasolla, niin ehkä minä sittenkin teen riittävästi sillä, että opin uusia ajattelutapoja ja koulutan itseäni minulle tärkeistä asioista.

Ehkä seuraavan kerran kun suvun kanssa tulee vastakkaisasettelua, muistan Minnaa ja pidän ääneni kuuluvissa.

Satu

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *