Viime viikolla palasin niin sanotusti kotiin. Olin yötä tätini luona (mikä oli ennen maailman kivoin asia), kävin mummolassa, yritin löytää yhteistä puheenaihetta äitini pikkusiskoni kanssa ja yritin kestää isääni.

Muutin pois kotoa 16 vuotiaana, enkä ole sen jälkeen asunut vanhempieni kanssa saman katon alla kuukautta pidempään. Olen 22 joidenkin mukaan jo aikuinen ihminen, opiskelen yliopistossa ja asun kahden kämppiksen kanssa. Pointti on se, että minulla on oma elämä. Jotain kuitenkin tapahtuu, kun palaan takaisin vanhalle kotipaikkakunnalle.

Tiedän etteivät sukulaiseni tarkoita pahaa, välillemme on vain syntynyt niin sukupolvien, kuin maaseudun ja kaupungin välinenkin kuilu (mikäli Joensuuta voi kaupungiksi kutsua). Ajattelu tapani on luultavasti aina ollut erilainen ja kokemukseni ovat kasvaneet ja kasvattaneet minua eri suuntaan pikkukaupungin aikaansa perässä laahaavasta ajattelusta.

Ei minua häiritse se, etteivät arvomme ja maailmankuvamme kohtaa. Minua häiritsee, ettei ajatuksilleni ja maailmankuvalleni anneta arvoa. Yritän selittää vanhemmilleni miksei nykyään voi käyttää n-sanaa, eikä seksuaalisuuksia ole vain kahta ääripäätä, miksi trans-ihmiset ovat ihan ok, masennus ja ahdistuneisuus ovat oikeita mielisairauksia ja miksi minun mielestäni maahanmuutto kinastelu on typerää. Vastauksena kuulen, että ”no kun ei sitä ajattelutapaa voi niin helposti muuttaa, kun minut on sellaiseen kasvatettu, enkä minä sillä mitään pahaa tarkoita”.

Huomautin, että minutkin on kasvatettu jonkin asteiseen homofobiaan ja rasismiin, ja silti minusta tuli homosuvakki. Isäni nauraa hörähti ja jatkoi hiihtojen katsomista.

Rakastan vanhempiani ja vietän heidän kanssaan mielellään aikaa, kunhan keskustelu ei käänny politiikkaan tai ajankohtaisiin aiheisiin. En jaksaisi keskustella asioista ihmisen kanssa joille ei ole samaa määrää tietoa asiasta kuin minulla. Olen joutunut selittämään isälleni kaikenlaista juutalaisvihasta aina amerikkalaisiin komediasarjoihin ja kuuntelemaan vieressä hiljaa, kun isäni miettii ääneen televisiolle miten kaunis nainen voi olla lesbo ja kuunnellut samat saarnat positiivisesta ajattelusta samalla kun syön masennus lääkkeitä. Yritän ymmärtää ja jättää huomiotta, mutta samalla vanhempien sutkaukset voivat satuttaa.

Masennuksestani vanhempani saivat tietää noin 5 vuotta sitten. Bi-seksuaali olen aina ollut avoimesti, mutta vanhempani ovat jättäneet sen huomiotta, enkä minä ole asiaa halunnut korostaa. Enkä yleisesti tiedä miten minun pitäisi suhtautua, kun vanhempien tietämättömyys kohdistuu suorasti tai epäsuorasti minuun. Toisaalta en ole koskaan tiennyt suhtautua miten minuun kohdistuviin hyviin tai huonoihin kommentteihin pitäisi suhtautua.

Painiskelen asian kanssa aina kun menen vanhoille kotikonnuille. Olen läheinen perheeni ja sukulaisteni kanssa ja yhteyden pito on minulle tärkeää ja haluan olla osa heidän elämäänsä, samoin kuin haluan heidän olevan osa minun elämääni. Ongelma on siinä, että kotiin mennessä joudun peittämään ison osan itsestäni perheeltäni.

Toisaalta tämä kaikki kuuluu kasvamiseen, enkä ole vielä lähellekään valmis ihmisenä saati sitten aikuinen.

Lopuksi siskoni kertoi isäni kommentoineen asumis järjestelyjäni näin:

Sisareni muutti poikaystävänsä kanssa yhteen ja oli miettinyt isälle ääneen miten kelalle pitää määritellä avoliitto.

Isä sanoi, että jos asuu yhdessä.

Sisko huomautti, että asuuhan Satukin tyttöjen kanssa yhdessä, että ovatko nekin avoliitossa keskenään.

Tähän isä tarttui ja oli siskoni mukaan kysynyt, että olemmeko kahden kämppikseni kanssa lesboja.

Voi auta, Jeesus, Buddha, Allah ja John Lennon…