Olin aina jollain tapaa erilainen, mutta en osannut sanoittaa sitä tunnetta. Joskus minusta tuntui jo lapsena, että minun ja muiden ihmisten välissä on jonkinlainen läpinäkyvä verho, jonka toisella puolella olevat tiesivät miten toimia ja olla. Mitä piti sanoa, ja mitä ei saanut sanoa.

Jouduin lapsena usein riitoihin kavereideni kanssa, kun sanoin mitä ajattelin, enkä osannut muotoilla asioita niin, että minun näkemykseni olisi ymmärretty. Mietin paljon mitä muut minusta ajattelevat.

Vanhempani ja sukulaiseni sanoivat, että olen herkkä, sinisilmäinen ja taiteellinen. En ymmärtänyt, mitä sinisilmäinen tarkoitti, sillä silmäni ovat vihreät.

Lapsena minulle sanotuista asioita on jäänyt jonkinlaisia koloja mieleeni. Sivulauseissa sanotut asiat, jotka olisi pitänyt ehkä unohtaa, joiden päälle rakensin sen mitä muut minusta ajattelivat.  Jotkut olivat totta, jotkut eivät. Olin ujo, taiteellinen ja elin omissa maailmoissani, olin poikatyttö, enkä koskaan suosittu. Kontrastina siskooni, joka aloitti seurustelun jo ala-asteella, oli aurinkoinen, suosittu ja sosiaalinen. Myöhemmin minulle on sanottu, että olin nössykkä. Mitä se ikinä tarkoittaakaan. Ehkä jonkinlaista palleroa, pehmeää ja vähän vetistä.

Yritin silti kertoa, että olin jotenkin erilainen. Minulle sanottiin, että olin ihan samanlainen kuin muutkin ja että kuvittelen asioita ja haluan jollain tapaa olla tieten tahtoen erilainen ja että kaikki oli vain päässäni. Ylläri pylläri sinänsä, sillä neurologiahan nimenomaan tapahtuu päässä.

Verho minun ja muiden välissä jotenkin samentui, kun kasvoin. Minusta tuntui, että kukaan ei nähnyt minua.

Ylä-asteen lopulla tutustuin Idaan. Myöhemmin lukiossa puhuimme siitä, kuinka jollain tapaa meistä molemmista tuntui, että oli vihdoin löytynyt joku toinen, joka ymmärsi. Puhuimme planeetoista, jotka kohtasivat samalla kiertoradalla.

Oli minulla toki muitakin ystäviä, mutta oli hassua, että yhteys ei ollut niin vahva.

Lukiosta päästyämme muutimme eripaikka kunnille ja yhteydenpito jäi. Ajattelen että hän on ehkä sellainen ihminen, jonka kanssa juttu jatkuu siitä mihin se jäi, että planeetat löytävät taas samalle kiertoradalle.

Nyt myöhemmin, kun sain tietää olevani neuroepätyypillinen, tajusin, miksi olimme ymmärtäneet toisiamme niin hyvin. Hänellä oli Touretten oireyhtymä minulla autismi. Emme kumpikaan tienneet mitään, neurokirjosta tai omista neurotyypeistämme siihen aikaan. On kuitenkin jollain tapaa lohdullista ajatella, että juuri neurokirjon takia ajatuksemme kohtasivat niin hyvin.

Elämässäni on ollut myös muita ihmisiä, joiden kanssa ajatusten suunta on sama.

Ei neurotyypillisissä ystävissäni ole toisaalta mitään vikaa. Olemme tunteneet toisemme niin pitkään, että kommunikaatio heidän kanssaan on vaivatonta, enkä vaihtaisi heitä pois. Ongelmana minulle on jokapäiväinen kanssakäyminen vieraiden tai puolituttujen kanssa.

Kun aloitin opinnot yliopistossa, jollain tapaa ajattelin, että uusi kaupunki ja elämäntilanne tarjoaisivat puhtaan sivun, jolta aloittaa. Törmäsin kuitenkin samoihin vanhoihin ongelmiin, joita olin kohdannut aina. Verho minun ja muiden välillä oli yhä olemassa. Vaikka yritin kovasti, en osannut sosiaalisoitua oikealla tavalla. Ensimmäisen päivän jälkeen soitin itkien äidilleni, että en tule koskaan saamaan kavereita ja tulen aina jäämään ulkopuolelle. Yritin masennuksesta ja sosiaalisesta ahdistuksesta huolimatta. Suurin osa saman vuosikurssin opiskelijoista jäi pintapuolisiksi tuttavuuksiksi.

En vieläkään ymmärrä täysin sitä, miksi saatoin istua kurssilla jonkun vieressä puhuen heille päivittäin ja kuukauden päästä minua ei edes tervehditty. Parien valitseminen oli tuskaa. Jään helposti ulkopuolelle.  Yliopisto elämään kuuluvat asiat kuten sitsit ja ainejärjestö toiminta jäi pintapuoliseksi raapaisuksi. Mutta toisaalta ehkä se maailma ei ollut minulle alun perinkään kovin sopiva.

Silti se jollain tapaa kirpaisee, kun kurssilla, jonka tavoitteena on keskustella ja kommunikoida, jään edelleen ryhmän ulkopuolelle ja kommenteilleni nostellaan kulmakarvoja tai ne sivuutetaan kokonaan. Enkä edelleenkään osaa sanoa miksi. Ehkä se on vain tosiasia joidenkin neurotyypillisten kanssa toimimisessa, että autisti koetaan jollain tapaa niin oudoksi ja erilaiseksi, että on helpompi jättää minut kokonaan huomiotta.

Nyt ymmärrän paremmin mistä tämä johtuu. Onneksi. On jollain tapaa äärimmäisen helpottavaa, että tälle kaikelle on joku syy, että en ole vain ollut jollain tapaa itsekäs erikoisuuden tavoittelija, kuten minulle kerrottiin lapsena. Kun yritin kertoa siitä verhosta, jonka koin minun ja muiden välillä, minulle sanottiin, että kuvittelen asioita ja olen aivan samanlainen kuin muut, mutta haluan olla jollain tapaa tietoisesti erilainen, että saisin huomiota. En ymmärtänyt miksi, minulla oli huomiota juuri sen verran kuin sitä tarvitsin.  Sen myötä, kun ymmärsin oman neurotyyppini ja sain autismi diagnoosin, ymmärsin myös, että tunteeni erilaisuudesta on todellinen. Ja että on myös muita, jotka kokevat sen saman verhon muiden kanssa kommunikoidessa. Ja on niitä ihmisiä, jotka ovat myös sen verhon samalla puolella niin että planeetat asettuvat samalle kiertoradalle.

Satu