Jos yksi käärme kymmenestä on myrkyllinen…

Näillä sanoilla yritetään kuvata sitä keskustelua, joka puhkesi uudelleen otsikoihin Sarah Everardin kuoleman jälkeen. Normi siitä, että laitetaan viestiä, kun ollaan kotona, tai annetaan väliaika tietoja olinpaikasta, on ollut läsnä siitä asti, kun olen ollut aikuinen ja asunut omillani. Huoli ystävistä on ollut läsnä aina kun olemme olleet ulkona, aina kun joku on lähtenyt ennestään tuntemattoman kanssa ulos. Tämä on normaalia.

Mediassa ja somessa esitetyssä keskustelussa kirpaisee eniten se, että sain itsekin kaveriltani ”ei kaikki miehet” tyylisen viestin, sen jälkeen, kun olin jakanut Instagram tarinoihin postauksen, jossa informoitiin naisten ja naisoletettujen kokemasta uhasta humoristisen opettavaisesti. Ja kyllä kyseinen kaveri on mies. Minulla ei ole velvollisuutta alkaa avaamaan asiaa hänelle, mutta kehotin häntä miettimään asiaa esimerkiksi rasismin kannalta. Kyse on siitä, että sisäistetyt rakenteet saavat meidät ajattelemaan ja toimimaan tiedostamattamme tietyllä tavalla. Kyse on nimenomaan kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteista, joita meille opetetaan ja sen takia sanotaan #yesallmen, #yesallwhitepeople ja #acab.

Mietin miksi niin monet kokevat tämän henkilökohtaisena hyökkäyksenä, joka pakottaa erottautumaan ilmoittamalla, ”en minä ole koskaan aikonutkaan ketään raiskata!”. Tai että ”entäs kun miehiäkin raiskataan”.  Ja ei näihin kommentteihin voi oikein muuta vastata että, ”hyvä” ja ”yli 90% niistä miehistä jotka ovat joutuneet raiskauksen uhriksi on raiskannut toinen mies”.

En voi ymmärtää sitä, että miten näitä sanoja laukovat ihmiset (cis-hetero-miehet) eivät ymmärrä, sitä että ei toinen ihminen voi nähdä sinun ajatuksiasi siitä mitä aiot tai et aio tehdä, tai et edes tule miettineeksi. Jos takanani pimeällä kadulla kävelee joukko miehiä, ei minulla ole aavistustakaan siitä mitä heidän päässään liikkuu.

Toinen asia, joka liikkuu paljon keskustelussa, on argumentti, ”näytänkö minä muka raiskaajalta?”. Kukaan ahdistelija tai raiskaaja ei näytä samalta. Koska, niin jännittävältä kuin se tuntuukin, kaikki ihmiset ovat erilaisia.

On mielenkiintoista, että keskustelu turvattomuudesta menee ihon alle. Perinteisessä heteronormatiivisessa maailmassa on ollut ihan normaalia, että heitetään vitsiä siitä, kuinka kaikki naiset ovat huonoja kuskeja tai että naiset nyt vaan ovat parempia lasten kanssa. Ja tämä jatkuu loputtomiin. Tietysti raiskaus on hieman eri kategoriassa kuin taskuparkkeeraus. Jollain tapaa ilmeisesti ajatus siitä, että toinen ihminen saattaisi nähdä juuri sinut henkilökohtaisesti uhkaavana jossain tilanteessa on vaikea ajatus, joka saa puolustelemaan omaa olemassaoloaan ja käytöstään.

Ja hei mies! Ihanaa jos et ole ahdistelija tai raiskaaja, olet tehnyt minimin. Mutta muistathan myös sen, että ei nainen tai naisoletettu, joka kävelee kotiin pimeällä, tiedä sitä, että juuri sitä et ole uhka. Sillä, mikäli hän ei ole sitä itse suoraan kokenut hän tuntee jonkun, joka on.

Jokainen, joka poikkeaa heteromieheyden ja juuri sen tietynlaisen maskuliinisuuden kapeista raameista tietää sen ja on tuntenut sen pelon ja ahdistuksen. Kokemuspohjasta riippuen ehkä jopa jatkuvasti. Ymmärrän, että on valkoisena cis hetero miehenä vaikea käsittää sitä, millaista on elää maailmassa, jossa kaikki on tehty jotain muuta kuin sinua varten. Koska tosiasia vain on valitettavasti se, että meidän yhteiskuntamme rakentuu heteromieheyden eli toisin sanoen patriarkaatin varaan. Ja tämä on se mikä antaa valkoiselle cis-hetero miehelle etuoikeuden yhteiskunnassa. Ja tätä omaa etuoikeutta voi olla vaikea käsittää, koska sinun ei koskaan ole tarvinnut olla peloissasi sen takia, että olet olemassa.

Ja oman etuoikeutensa ymmärtäminen voi olla haastavaa, mutta ehkä se kertoo enemmän juuri siitä etuoikeudesta, jota ryhmä kokee, jos yksilö loukkaantuu ryhmään kohdistuvasta (ansaitusta) kritiikistä. Mikäli #yesallmen menee ihon alle, voi olla hyvä miettiä miksi ja pohtia esimerkiksi empatiataitoa. Olisiko hyvä asettaa itsensä asemaan, jossa tuntee olevansa uhattu. Voisitko ymmärtää tai edes yrittää ymmärtää miltä turvattomuus tuntuu. Entä jos kokisit tätä joka päivä. Empatia voi toki olla hankalaa, jos sitä ei koko elämänsä aikana ole joutunut opettelemaan, mutta ehkä nyt olisi korkea aika.

Satu

Puheenaiheet Ajattelin tänään Tasa-arvo Uutiset ja yhteiskunta

Pelkoa ja inhoa hammaslääkärissä

Kävin tänään hammaslääkärissä, viimeisessä juuri hoidossa.

Jostain lapsuudesta kumpuavat hammaslääkäri muistot nostavat pulssia ja saavat käteni tärisemään, vaikka paikka on tuttu ja hammaslääkäri mukava ja asiallinen (sellainen, joka ei vitsaile, koska mikään ei ole pahempaa kuin vitsaileva hammaslääkäri). Puristin käsinojia huomaamattani, enkä enää hoidon päätyttyä saanut suutani kiinni tai sanoja tulemaan. Jouduin nostamaan polvet ylös ja yrittää nolostuneena selittää, että anteeksi, tällaista tämä välillä on.

Ruumiin reaktiot ovat kummia, varsinkaan kun aktiivista ahdistusta ei tunne vatsanpohjassa. Hammaslääkäriin ei minulla liity edes häpeää (kuten muihin terveystarkastuksiin painon takia), enkä pelkää kipua tai neuloja. Silti kun suu tungetaan täyteen enemmän ja vähemmän teräviä esineitä makaan hiljaa ja pulssi tykyttää korvissa, otsa hiostuu ja kädet tärisevät. Puhekin tulee ulos pehmeänä puurona, kun tiedustelen milloin viisaudenhampaat pitäisi poistaa.

Olen saanut muissakin tilanteissa kummallisia kehollisia reaktioita, vaikka mieli on tyyni, eikä asiaan sinänsä liity mitään jännitystä. Ehkä hammaslääkäriin liittyy joku lapsuuden kokemus, ehkä ei. Lähinnä minusta tuntuu, että kehoni on jollain tapaa petturi. Ettäs kehtasit jättää minut heitteille, niin etten saanut koottua sanoja. Tahtoisin vain nopeasti pois valkoisesta käsidesin hajuisesta huoneesta, jossa soi radio nova. Ehkä pimeään vessa koppiin istumaan. En minä tiedä. En halua olla siellä, missä hoitajan säälivä, mutta toisaalta rauhoitteleva silmäpari seuraa, kun hieron kasvojani ja raavin päänahkaani, että saisin jotain muuta ajateltavaa kuin sen että leukoihini koskee ja kurkku on kuiva.  Silmissä sumenee ja hoitaja käskee nostamaan polvet koukkuun. Näin on käynyt joka kerta kun suuni on ollut sorkittavana.

Mutta selvisin hengissä, taas. Ja ehkä tämä toimii jonkinlaisena siedätyshoitona. En usko, että pääsen näistä kehollisista reaktioista irti, mistä ne sitten ikinä kumpuavatkaan, mutta ainakin tiedän mitä itseltäni odottaa. Nykyään osaan jopa sanoa, että minua ahdistaa ja osaan luottaa siihen, että en ole ensimmäinen asiakas jolle näin käy vaikka se siltä saattaa tuntuakin.

Satu

Hyvinvointi Mieli Terveys