Näillä sanoilla yritetään kuvata sitä keskustelua, joka puhkesi uudelleen otsikoihin Sarah Everardin kuoleman jälkeen. Normi siitä, että laitetaan viestiä, kun ollaan kotona, tai annetaan väliaika tietoja olinpaikasta, on ollut läsnä siitä asti, kun olen ollut aikuinen ja asunut omillani. Huoli ystävistä on ollut läsnä aina kun olemme olleet ulkona, aina kun joku on lähtenyt ennestään tuntemattoman kanssa ulos. Tämä on normaalia.

Mediassa ja somessa esitetyssä keskustelussa kirpaisee eniten se, että sain itsekin kaveriltani ”ei kaikki miehet” tyylisen viestin, sen jälkeen, kun olin jakanut Instagram tarinoihin postauksen, jossa informoitiin naisten ja naisoletettujen kokemasta uhasta humoristisen opettavaisesti. Ja kyllä kyseinen kaveri on mies. Minulla ei ole velvollisuutta alkaa avaamaan asiaa hänelle, mutta kehotin häntä miettimään asiaa esimerkiksi rasismin kannalta. Kyse on siitä, että sisäistetyt rakenteet saavat meidät ajattelemaan ja toimimaan tiedostamattamme tietyllä tavalla. Kyse on nimenomaan kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteista, joita meille opetetaan ja sen takia sanotaan #yesallmen, #yesallwhitepeople ja #acab.

Mietin miksi niin monet kokevat tämän henkilökohtaisena hyökkäyksenä, joka pakottaa erottautumaan ilmoittamalla, ”en minä ole koskaan aikonutkaan ketään raiskata!”. Tai että ”entäs kun miehiäkin raiskataan”.  Ja ei näihin kommentteihin voi oikein muuta vastata että, ”hyvä” ja ”yli 90% niistä miehistä jotka ovat joutuneet raiskauksen uhriksi on raiskannut toinen mies”.

En voi ymmärtää sitä, että miten näitä sanoja laukovat ihmiset (cis-hetero-miehet) eivät ymmärrä, sitä että ei toinen ihminen voi nähdä sinun ajatuksiasi siitä mitä aiot tai et aio tehdä, tai et edes tule miettineeksi. Jos takanani pimeällä kadulla kävelee joukko miehiä, ei minulla ole aavistustakaan siitä mitä heidän päässään liikkuu.

Toinen asia, joka liikkuu paljon keskustelussa, on argumentti, ”näytänkö minä muka raiskaajalta?”. Kukaan ahdistelija tai raiskaaja ei näytä samalta. Koska, niin jännittävältä kuin se tuntuukin, kaikki ihmiset ovat erilaisia.

On mielenkiintoista, että keskustelu turvattomuudesta menee ihon alle. Perinteisessä heteronormatiivisessa maailmassa on ollut ihan normaalia, että heitetään vitsiä siitä, kuinka kaikki naiset ovat huonoja kuskeja tai että naiset nyt vaan ovat parempia lasten kanssa. Ja tämä jatkuu loputtomiin. Tietysti raiskaus on hieman eri kategoriassa kuin taskuparkkeeraus. Jollain tapaa ilmeisesti ajatus siitä, että toinen ihminen saattaisi nähdä juuri sinut henkilökohtaisesti uhkaavana jossain tilanteessa on vaikea ajatus, joka saa puolustelemaan omaa olemassaoloaan ja käytöstään.

Ja hei mies! Ihanaa jos et ole ahdistelija tai raiskaaja, olet tehnyt minimin. Mutta muistathan myös sen, että ei nainen tai naisoletettu, joka kävelee kotiin pimeällä, tiedä sitä, että juuri sitä et ole uhka. Sillä, mikäli hän ei ole sitä itse suoraan kokenut hän tuntee jonkun, joka on.

Jokainen, joka poikkeaa heteromieheyden ja juuri sen tietynlaisen maskuliinisuuden kapeista raameista tietää sen ja on tuntenut sen pelon ja ahdistuksen. Kokemuspohjasta riippuen ehkä jopa jatkuvasti. Ymmärrän, että on valkoisena cis hetero miehenä vaikea käsittää sitä, millaista on elää maailmassa, jossa kaikki on tehty jotain muuta kuin sinua varten. Koska tosiasia vain on valitettavasti se, että meidän yhteiskuntamme rakentuu heteromieheyden eli toisin sanoen patriarkaatin varaan. Ja tämä on se mikä antaa valkoiselle cis-hetero miehelle etuoikeuden yhteiskunnassa. Ja tätä omaa etuoikeutta voi olla vaikea käsittää, koska sinun ei koskaan ole tarvinnut olla peloissasi sen takia, että olet olemassa.

Ja oman etuoikeutensa ymmärtäminen voi olla haastavaa, mutta ehkä se kertoo enemmän juuri siitä etuoikeudesta, jota ryhmä kokee, jos yksilö loukkaantuu ryhmään kohdistuvasta (ansaitusta) kritiikistä. Mikäli #yesallmen menee ihon alle, voi olla hyvä miettiä miksi ja pohtia esimerkiksi empatiataitoa. Olisiko hyvä asettaa itsensä asemaan, jossa tuntee olevansa uhattu. Voisitko ymmärtää tai edes yrittää ymmärtää miltä turvattomuus tuntuu. Entä jos kokisit tätä joka päivä. Empatia voi toki olla hankalaa, jos sitä ei koko elämänsä aikana ole joutunut opettelemaan, mutta ehkä nyt olisi korkea aika.

Satu