Mökkireissu

Sukuloinnissa on pohjimmiltaan se vikana, ettei perhettään tai sukulaisiaan voi valita. Ja vaikka yhteyden pitäminen jäisikin Facebookissa syntymä päivä onnitteluun, ei kesäisiltä (tai jouluisilta) näkemisiltä voi välttyä.

Joka kerta kun tulen takaisin kaupunkiin, josta olen kotoisin, tunnen itseni jälleen teini-ikäiseksi. Aivan kuin olisin jälleen 14 ja minua ahdistaisi liikkua yksinään, ilmaista mielipiteitäni tai näyttää kuka olen. Sama tunne minulla on, kun vietän aikaa sukulaisteni kanssa. Sekä isän, että äidin puolen suvut ovat läheisissä tekemisissä toistensa kanssa ja kummaltakin perheeltä löytyy yhteinen kesän vietto paikka, jossa eletään kommuunissa.

Hieman yli viikko sitten lupauduin isän kanssa mökkeilemään viikon lopuksi. Isäni on muutenkin hankala ihminen, emmekä tule isän alkoholismin, tiettyjen ristiriitojen ja esimerkiksi kummankin masennuksen takia toimeen kuin suurpiirteisellä tasolla. Mökillä sattui olemaan myös tätini, joka on yhtä lailla hankala ja narsistinen ihminen.

Isä alkoi ryypätä heti kun olimme saaneet tavarat purettua. Samoin täti. Otin itsekin viiniä. Laitoimme ruokaa ja pidin huolen, että kysyn, tarvitaanko apuani, koska kokemus on opettanut, että muuten saan kuulla siitä myöhemmin. Syötyämme isä ja täti alkoivat puhua ja pian koko keskustelu yltyi riidaksi. Ei siinä mitään lautasia heitelty, pikemminkin se oli turhasta menneestä asiasta juupas eipäs tyyppistä nokittelua, jossa kumpikaan ei anna periksi.

Lähden paikalta ja istun kauempana keinussa ratkomassa ristikoita. Vartin rauhan jälkeen täti ilmestyy ja alkaa haukkua isää. Lähden paikalta mutisten vessasta. Myöhemmin isä haukkuu tätiä. Puhe kääntyy kuten usein aikaisemminkin isän ollessa humalassa vanhempieni eroon ja minun sairauteeni. Huomautan, ettei aivokemian virheestä johtuva masennus ole kenenkään syy eikä, pitkäaikaissairautta voi korjata välttämättä edes lääkkeillä tai terapialla. Isäni on toista mieltä, äidin olisi pitänyt huomata oireileva lapsensa. Lapsi joka ei koskaan oppinut puhumaan tunteistaan tai kertomaan mikä häntä vaivaa. Lapsi jolle huudettiin, kun hän itki.

En tahdo kuulla isäni katkeria ajatuksia äidistäni. En avioerosta, enkä siitä, miten minua olisi pitänyt kohdella lapsena. Kaikki on mielestäni pelkkää jossittelua.

Nukun mökin pihalla olevassa ukin ja mummin vanhassa asuntovaunussa. Isä nukkuu myös siellä, hän muistelee autoretkeä, jonka teimme minun ollessani 17 ja sammuu kesken lauseen.  En saa unta koska vaunussa on kuuma ja isä kuorsaa. Menen yöllä rantaan ja näen peilityynen järven ja punaisena hehkuvan kuutamon taivaan rannassa. Mietin, oliko maisema tänne tulemisen arvoista.

Seuraavana aamuna saan kuulla siitä, kuinka nukuin liian pitkään (10.30) ja mitä jos oltaisiin vielä yksi yö. Minulla ei ole pyyhettä tai puhtaita vaatteita mukana. Minua väsyttää ja vituttaa. En sano vastaan koska välttelen konfliktia kuin paiseruttoa. Isä juo taas ja minä katson illan televisiota. Yöllä en saa taas nukuttua, tällä kertaa mökissä jossa täti kuorsaa.

Minut herätetään aamulla 7.30. Isäni vanhin veli on tulossa mökille, he eivät ole missään väleissä.

Isä vie minut äidin asunnolle ja jättää oven eteen kasseineni.

Tavallinen perhe ja tavalliset ongelmat. Voinko siis sanoa, että olen kasvanut, tai vähintään katkaissut napanuoran sukuuni. Minua ei enää kiinnosta. Ilmapiiri on myrkyllinen, ihan sama kuka oli mukana. Olipa se sitten huonojen välien tai alkoholin myrkyttämä.

Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin. Eikä tilanne muutu oikein miksikään, mutta minkä teet.

 

-Satu

DSC_0455.JPG

DSC_0457.JPG

DSC_0466.JPG

 

Suhteet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään Syvällistä

Kävin psykiatrilla

Kävin eilen psykiatrilla jatkohoidon tarpeen arvioinnissa ja lääkityksen tiimoilta. Tulos, diagnoosi tai mikä ikinä onkaan, oli se, että olen täysjärkinen ihminen, jolla on kuitenkin pitkäaikainen psyykkinen sairaus, joka oireilee lääkityksenkin läpi. Jatkohoitoa annetaan tarvittaessa.

Psykiatri jatkoi lääkitystäni ja nakkasi päälle vielä Opamox-reseptin ahdistukseen. Muuta ei ole tehtävissä.

Näitä realitycheckejä minulla on ehkä kerran puolessa vuodessa. Tilanteeni ei juuri muutu ja nyt kolmen vuoden terapia jakson jälkeen lääkitykseni on vahvimmillaan mitä se on koskaan ollut ja hoitoa en saa muuta, ellei tilanne menen pahemmaksi.

Ymmärrän jonot, ja ymmärrän resurssi pulan, ja ymmärrän sen, ettei minun tapauksessani muuta ole tehtävissä. Silti minua pelottaa. Kolmen vuoden terapiajaksostani kävin ensimmäisen, kun olin 18, toiset kaksi muutettuani Joensuuhun. Kävin saman terapeutin luona lähes viikoittain, jolloin pystyin käsittelemään asioitani ja sairauttani niin, ettei se vaikuttanut läheisiini. Nyt tilanne on toinen ja se alkaa näkyä elämässäni. Kun minulla ei ole mitään tai ketään jolla purkaa ajatuksiani ja joka heijastaisi ne minulle takaisin neutralisoituina ja kertoisi minulle niiden älyttömyyden, tunnen olevani tyhjän päällä arjessa. Vaikka tilanteen pahentuessa saan apua, mikään ei estä oireiluani pahentumasta.

Terapiassa opin sen, että olen sairas. Enkä vain laiska tai valittaja. Opin kertomaan tilanteeni vaihtuvalle hoitoalan ihmisille elämässäni. Opin, että minun on hyväksyttävä se, että jokainen vuosi, kuukausi ja päivä jonka kärsin masennuksesta tarkoittaa sitä, että parantuminen on epätodennäköisempää. Eikä se minusta ole ikävää tai surullista, se on elämää. Se mitä en oppinut on, että selviän yksinkin. Nyt sitä testataan ja vaikka pitkin hampain siihen joudunkin, se on varmasti tarpeellista ja hyödyllistä.

Olen kuitenkin hyvilläni, että minulla on nyt hyvä lääkäri, oikea psykiatri, joka määrää minulle tarvitsemani lääkkeet ja kuuntelee mitä minulla on sanottavana, ja jolta saan diagnooseja jotka vastaavat kokemustani sairaudestani. Ennen tätä minulla on ollut kokemus, että useimmat hoitoalan henkilöt kohtelevat minua kuin lasta, vähä-älyistä tai niin, että romahtaisin henkisesti, jos he sanovat jotain väärää. Niin kuin masentunut ihminen olisi jotenkin heikko.  Ei se luultavasti ole heidän tarkoituksensa, mutta minulle on jäänyt usein syvä vitutus käynnin jälkeen. Olen joka tapauksessa nyt hyvässä tilanteessa ja minulla on apua saatavilla, minun tärkeää muistaa se. Minun täytyy myös muistaa, että olen pärjännyt tähänkin asti melko hyvin, enkä ole yksin, vaikka minusta siltä välillä tuntuukin. Se kuuluu taudin kuvaan.

Masennuksesta kirjoittaminen, ei ole se helpoin aihe, mutta se on suuri osa elämääni samoin kuin mikä tahansa sairaus joka näkyy päivittäisessä elämässä. Vaikeaksi sen tekee se, että en tahdo saada ketään kiusaantumaan, joten blogi on varmasti hyvä väylä siitä puhumiseen, sillä kenenkään ei ole pakko lukea mitä minulla on sanottavana.

 

         – Satu

 

DSC_0210.JPG

 

Suhteet Oma elämä Terveys Ajattelin tänään