Mökkireissu
Sukuloinnissa on pohjimmiltaan se vikana, ettei perhettään tai sukulaisiaan voi valita. Ja vaikka yhteyden pitäminen jäisikin Facebookissa syntymä päivä onnitteluun, ei kesäisiltä (tai jouluisilta) näkemisiltä voi välttyä.
Joka kerta kun tulen takaisin kaupunkiin, josta olen kotoisin, tunnen itseni jälleen teini-ikäiseksi. Aivan kuin olisin jälleen 14 ja minua ahdistaisi liikkua yksinään, ilmaista mielipiteitäni tai näyttää kuka olen. Sama tunne minulla on, kun vietän aikaa sukulaisteni kanssa. Sekä isän, että äidin puolen suvut ovat läheisissä tekemisissä toistensa kanssa ja kummaltakin perheeltä löytyy yhteinen kesän vietto paikka, jossa eletään kommuunissa.
Hieman yli viikko sitten lupauduin isän kanssa mökkeilemään viikon lopuksi. Isäni on muutenkin hankala ihminen, emmekä tule isän alkoholismin, tiettyjen ristiriitojen ja esimerkiksi kummankin masennuksen takia toimeen kuin suurpiirteisellä tasolla. Mökillä sattui olemaan myös tätini, joka on yhtä lailla hankala ja narsistinen ihminen.
Isä alkoi ryypätä heti kun olimme saaneet tavarat purettua. Samoin täti. Otin itsekin viiniä. Laitoimme ruokaa ja pidin huolen, että kysyn, tarvitaanko apuani, koska kokemus on opettanut, että muuten saan kuulla siitä myöhemmin. Syötyämme isä ja täti alkoivat puhua ja pian koko keskustelu yltyi riidaksi. Ei siinä mitään lautasia heitelty, pikemminkin se oli turhasta menneestä asiasta juupas eipäs tyyppistä nokittelua, jossa kumpikaan ei anna periksi.
Lähden paikalta ja istun kauempana keinussa ratkomassa ristikoita. Vartin rauhan jälkeen täti ilmestyy ja alkaa haukkua isää. Lähden paikalta mutisten vessasta. Myöhemmin isä haukkuu tätiä. Puhe kääntyy kuten usein aikaisemminkin isän ollessa humalassa vanhempieni eroon ja minun sairauteeni. Huomautan, ettei aivokemian virheestä johtuva masennus ole kenenkään syy eikä, pitkäaikaissairautta voi korjata välttämättä edes lääkkeillä tai terapialla. Isäni on toista mieltä, äidin olisi pitänyt huomata oireileva lapsensa. Lapsi joka ei koskaan oppinut puhumaan tunteistaan tai kertomaan mikä häntä vaivaa. Lapsi jolle huudettiin, kun hän itki.
En tahdo kuulla isäni katkeria ajatuksia äidistäni. En avioerosta, enkä siitä, miten minua olisi pitänyt kohdella lapsena. Kaikki on mielestäni pelkkää jossittelua.
Nukun mökin pihalla olevassa ukin ja mummin vanhassa asuntovaunussa. Isä nukkuu myös siellä, hän muistelee autoretkeä, jonka teimme minun ollessani 17 ja sammuu kesken lauseen. En saa unta koska vaunussa on kuuma ja isä kuorsaa. Menen yöllä rantaan ja näen peilityynen järven ja punaisena hehkuvan kuutamon taivaan rannassa. Mietin, oliko maisema tänne tulemisen arvoista.
Seuraavana aamuna saan kuulla siitä, kuinka nukuin liian pitkään (10.30) ja mitä jos oltaisiin vielä yksi yö. Minulla ei ole pyyhettä tai puhtaita vaatteita mukana. Minua väsyttää ja vituttaa. En sano vastaan koska välttelen konfliktia kuin paiseruttoa. Isä juo taas ja minä katson illan televisiota. Yöllä en saa taas nukuttua, tällä kertaa mökissä jossa täti kuorsaa.
Minut herätetään aamulla 7.30. Isäni vanhin veli on tulossa mökille, he eivät ole missään väleissä.
Isä vie minut äidin asunnolle ja jättää oven eteen kasseineni.
Tavallinen perhe ja tavalliset ongelmat. Voinko siis sanoa, että olen kasvanut, tai vähintään katkaissut napanuoran sukuuni. Minua ei enää kiinnosta. Ilmapiiri on myrkyllinen, ihan sama kuka oli mukana. Olipa se sitten huonojen välien tai alkoholin myrkyttämä.
Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin. Eikä tilanne muutu oikein miksikään, mutta minkä teet.
-Satu
