Pelkoa ja inhoa hammaslääkärissä

Kävin tänään hammaslääkärissä, viimeisessä juuri hoidossa.

Jostain lapsuudesta kumpuavat hammaslääkäri muistot nostavat pulssia ja saavat käteni tärisemään, vaikka paikka on tuttu ja hammaslääkäri mukava ja asiallinen (sellainen, joka ei vitsaile, koska mikään ei ole pahempaa kuin vitsaileva hammaslääkäri). Puristin käsinojia huomaamattani, enkä enää hoidon päätyttyä saanut suutani kiinni tai sanoja tulemaan. Jouduin nostamaan polvet ylös ja yrittää nolostuneena selittää, että anteeksi, tällaista tämä välillä on.

Ruumiin reaktiot ovat kummia, varsinkaan kun aktiivista ahdistusta ei tunne vatsanpohjassa. Hammaslääkäriin ei minulla liity edes häpeää (kuten muihin terveystarkastuksiin painon takia), enkä pelkää kipua tai neuloja. Silti kun suu tungetaan täyteen enemmän ja vähemmän teräviä esineitä makaan hiljaa ja pulssi tykyttää korvissa, otsa hiostuu ja kädet tärisevät. Puhekin tulee ulos pehmeänä puurona, kun tiedustelen milloin viisaudenhampaat pitäisi poistaa.

Olen saanut muissakin tilanteissa kummallisia kehollisia reaktioita, vaikka mieli on tyyni, eikä asiaan sinänsä liity mitään jännitystä. Ehkä hammaslääkäriin liittyy joku lapsuuden kokemus, ehkä ei. Lähinnä minusta tuntuu, että kehoni on jollain tapaa petturi. Ettäs kehtasit jättää minut heitteille, niin etten saanut koottua sanoja. Tahtoisin vain nopeasti pois valkoisesta käsidesin hajuisesta huoneesta, jossa soi radio nova. Ehkä pimeään vessa koppiin istumaan. En minä tiedä. En halua olla siellä, missä hoitajan säälivä, mutta toisaalta rauhoitteleva silmäpari seuraa, kun hieron kasvojani ja raavin päänahkaani, että saisin jotain muuta ajateltavaa kuin sen että leukoihini koskee ja kurkku on kuiva.  Silmissä sumenee ja hoitaja käskee nostamaan polvet koukkuun. Näin on käynyt joka kerta kun suuni on ollut sorkittavana.

Mutta selvisin hengissä, taas. Ja ehkä tämä toimii jonkinlaisena siedätyshoitona. En usko, että pääsen näistä kehollisista reaktioista irti, mistä ne sitten ikinä kumpuavatkaan, mutta ainakin tiedän mitä itseltäni odottaa. Nykyään osaan jopa sanoa, että minua ahdistaa ja osaan luottaa siihen, että en ole ensimmäinen asiakas jolle näin käy vaikka se siltä saattaa tuntuakin.

Satu