ikäkriisi

En ikinä oo ollut ikäkriisityyppiä, oon ollut se vähän höhlä lapsellinen tyyppi kuka ei niinkään välitä siitä mitä muut ajattelee.  Eikä ikäkriisi siis siihen liity mitä muut ajattelee, mutta peilissä tuijottaa joku mitä en enää tunnista. Olin ennen värikäs, nuorekas ja kiinnostava. Olen vasta 32 ja viimeinen (aika rankka,monella tapaa) vuosi on tehny miusta värittömän ja ankeen. Ei pelkästään ulkosesti vaan myös sisältä päin. Ylisosiaalinen työ ja vähänen oma elämä on vienyt mehut täysin. Huomasin  alkuvuodesta tekeväni listaa että mitkä asiat tekee miut onnelliseksi. Kirjotin listaa jotenkin maanisesti ja yritin järjestää joka viikonlopulle jotain kivaa tekemistä että jaksan viikot läpi. Oon aina ollut se ihminen kuka pakenee ikäviä asioita tekemällä jotain mukavaa,niin varmaan useimmat meistä. Kun on huono päivä, paistan leipää. Jokin siinä että onnistuu jossain kirkastaa mielen. Joskus huomaan että vaellan kosmetiikkakaupassa vaan siksi että löytäsin jonkun ihmetuotteen millä saisin hyvän mielen. Oon hirveen hyvä onnistumaan siinä satunnaisesti. Siinä missä jotkut katoaa päihteisiin, itse huumaannun hetkellisesti huulipunista. Joskus havahdun siihen miten kaukana oma elämä nyt on siitä mitä kuvittelin sen olevan. Onneksi en oletettavasti ole edes keski-ikäinen vielä niin kelkan kääntäminen on mahdollista vielä. Ja nyt aion ottaa elämästä enemmän irti. Se on lupaus itselle.