Ruoka – vähän siitä

Ruoka – rakas vihollinen!

Ruoka – tuo rakkain kaikista, josta on tullut suurin ongelma kaikista.

Koetan hahmottaa, että ehkä jo joulun aikaan vatsalaukkuni tilavuus saattaa olla noin yksi desilitra. Koetan hahmottaa, että tortillalasagnea ei sitten enää syödä kahta lautasellista. Koetan hahmottaa, että on mahdollista, että lasagnea tai muuta raskasta, juustoista, maitoista, rasvaista ei enää syödä, piste.

Hiilaripainotteisesta ruokavaliosta (jossa pasta on ollut suuressa roolissa) pitää siirtyä proteiinipainotteiseen, jotta leikkauksen jälkeen ei paino lähde lihaksista vaan rasvakudoksesta. Tai näin olen ainakin käsittänyt.

Tuntuu oudolta ajatella, että ruoasta ei voi enää nauttia meiningillä ”mätän tätä nyt niin kauan kuin tätä riittää” eli syön aivan liian paljon. Tuntuu oudolta ajatella, että ruoasta nauttiminen siirtyy määrästä laatuun. Ei enää kahta lautasellista kiireellä hotkittua ruokaa, vaan yksi desilitra, joka syödään nautiskellen.

Ravitsemusterapiaa?

No sitä varmasti tarvitaan. Ennen ja jälkeen leikkauksen! Ruoka tulee olemaan ongelma ennen ja jälkeen leikkauksen, sillä ruoka on vaikea aihe ennen ja jälkeen leikkauksen. Ravitsemusterapeutti voi toivottavasti auttaa tavoittamaan jonkinlaisen terveen ruokasuhteen.

Minulle tehtiin lähete ravitsemusterapeutille joku vuosi sitten, mutta silloin peruin ajan. Pelkäsin liikaa.

Muuta apua?

Tarvitsen varmasti apua myös hoitotiimiltäni psykiatrian poliklinikalla. He tietävät, että ruoka on minulle ongelma, mutta en ole tainnut varsinaisesti kertoa, miten suuri ongelma on kyseessä. He varmaankin arvelevat, että kehoni on minulle ongelma, mutta en ole tainnut varsinaisesti avata, miten suuri ongelma se on. He tietävät ahdistuksestani, mutta tietävätkö he, että suuri osa ahdistuksesta kumpuaa kehovihastani?

Minun on hankala lähteä puhumaan kehovihasta, sillä haluan vaikuttaa viimeiseen asti kehopositiiviselta. Haluan vaikuttaa siltä, että olen sinut itseni kanssa. Vahva ja optimistinen kehoni suhteen. Että muka rakastan kehoani huolimatta siitä, että se on ns. ongelmakeho. Inhoan muuten määrittelyä ”ongelmakeho”. En kyllä osaa sanallistaa, mistä inhoni johtuu, mutta tulipa nyt tuokin verbaalioksennettua tänne.

En tahdo useinkaan myöntää edes itselleni, että positiivinen ajattelu ei nyt pelasta minua tältä helvetiltä, johon olen itseni syönyt. Pitkään sanoin, että paino-ongelmaa minulla ei ole: että ongelma on heillä, joille painoni on ongelma. Mutta mitkään yltiöpositiiviset iskulauseet eivät nyt pelasta.

Muutos. Sitä tarvitsen.