Hei täältä sängystä
Ajattelin aloittaa sanomalla hei. Hei siis ny!
Minun nimeni on Heini, ja kirjoitan tätä sängystäni, kahden tuplapeiton lempeässä syleilyssä. Täällä on hyvä olla, ja täältä käsin on hyvä aloittaa tämä bloginpoikanenkin, luulisin – sänky nyt vaan on paras paikka maailmassa. (Jonkin aikaa sitten olin ekoilla treffoilla, ja treffikumppanini kysyi mitä teen mieluiten. Vastasin, että olen sängyssä, ja tajusin vasta myöhemmin, että se sai mut varmaan kuulostamaan a) seksipedolta b)superlaiskalta ja täysin kunnianhimottomalta. Itse tyyppi vastasi samaan kysymykseen varpaankynsien leikkaaminen – mahtava vastaus!)
Sängyssä on erityisen hyvä olla nyt, kun minuun iski takavasemmelta tämän talven kolmas flunssa. En tiedä miksi päätin nukkua alasti juuri talven kylmimpänä yönä, mutta sillä saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa. Tänään olen joka tapauksessa raahustanut ympäri asuntoa maailman rumimmassa aamutakissa, juonut ämpäreittäin teetä ja antanut itselleni luvan katsoa tuntikaupalla typeriä youtube-videoita työnteon tai minkä tahansa muun kehittävän toiminnan sijasta.
(Huomaan, että tämä esittelyteksti on jo ajautumassa levottoman poukkoileville teille, mutta tällainen mä yleensäkin oon – ja maailman rumin aamutakki nyt vaan tarttee oman pikku esittelynsä. Se löysi tiensä elämääni muutama vuosi sitten, kun äitiltä saapui suuri paketti 25-vuotissynttärilahjaksi. Naurettavan innostuneena revin paketin auki….ja nostin mykistyneenä ulos itselleni varmaan kolme kokoa liian suuren, MUSTA-TURKOOSI-SINI-raitaisen miesten kylpytakin. Ja kyllä, se on juuri niin ruma kuin kuvittelet. Mukana tuli kirje, jossa selitettiin takin löytyneen käyttämättömänä mummon ja papan lahjakaapista – sinne tyrkätään kaikki turhat lahjat. Olin hieman loukkaantunut ja vannoin hankkiutuvani kaavusta eroon, mutta nyt en osaa enää kuvitellakaan elämääni ilman sitä.)
No niiin. Mitäs muuta voisin kertoa itsestäni. Ihmiset voi varmaan jakaa lista-ihmisiin ja ei-lista-ihmisiin, ja minä kuulun ehdottomasti edellämainittuihin. Rakastan listoja. Rakastan myös pastaa, ja syön sitä valehtelematta varmaan viisi kertaa viikossa. Itken helposti. Olen yrittänyt oppia kantamaan itkeskelevän persoonani ylpeydellä, ja olen sitä mieltä, että itkeminen on ihan jees juttu, jota turhaan häpeillään tai pelätään. (Mutta on siinä silti jotain todella hurjaa, kun pärskii kadulla tuntemattomien edessä niin, että räkä ja kyyneleet sumentavat näkökentän. Pahinta on se hetki, kun tuntee, että itku alkaa nousta kurkussa, mutta yrittää taistella sitä vastaan – kun kyynelet ovat ulkona, en enää jaksa niin hävetä.)
Itkeskelystä huolimatta olen usein onnellinen ihminen – saatan tulla surulliseksi melko pienestä, mutta toisaalta myös ilostun helposti ja usein. Tasapaino, tasapaino. Tänään tulin onnelliseksi siitä, kun flussahuuruissani yritin ostaa särkylääkkeitä ja nessuja, ja innokas myyjä halusi välttämättä tarkastaa henkkarini. Ehkä pienoinen kuumehehku teki minusta nuorekkaan näköisen.
Onnellinen olen nytkin, pötkötellessäni täällä sänkypesässäni, ympärillä niin tutut seinät, vanhat valokuvat ja sekalaiset kenkärivit. Huoneen ympärillä on vanha, nariseva ja rapistuva kivitalo, jossa tuulee ja joka tärähtelee aina bussin ajaessa tiellä ohi – mutta on silti rakas koti ja turvasatama. Kun käännän päätäni, voin katsella ikkunasta näkyvää tummaa taivasta ja sitä välillä halkovia lentokoneita. Taivaan alla, toisella puolella sisäpihaa, leviää rivi vanhoja kivitaloja, jtoka ovat olleet täällä ties kuinka kauan pitempään kuin minä ja näyttävät siltä, että vajoavat kohti maata ehkä millin joka päivä.
Ja sitten on lisää taloja, loputtomasti toisissaan kiinni olevia talorivejä, joissa on samanlaisia huoneita ja sänkyjä kuin minun, ja niissä ihmisiä, ihan lähellä minua, omissa pikku kopeissaan, varmaan heistäkin moni läpäärissä kiinni. Pubeja, joissa varmaan näin torstai-iltana juodaan jo kolmatta tai neljättä tuoppia, ja joissa nauru ja hengitys huurustuvat lämpiminä ikkunoihin. Punaiset bussit huristavat ympäri samoja reittejä, varmaan yhä täynnä töistä ja baareista ja näyttelyistä ja kaupoista ja kuka tietää mistä kotiin palaavia väsyneitä ihmisiä, autot tööttäävät, valot hehkuvat ja jossain monen kilometrin päässä etelässä Thames virtaa mustana ja mystisenä. Lontoo.
Ajatukseni karkaavat helposti ulos ikkunasta ja viilettävät tämän kaupungin loppumattomilla teillä ja kujilla – mutta meinaavat eksyä myös jonnekin kauemmas, varsinkin viime päivinä. En oikein tiedä minne ne menevät, mutta jonnekin lämpimään, kaupunkeihin ja maihin joissa tuoksuu ja tuntuu erilaiselta kuin täällä, joissa kieli kuulostaa erilaiselta, ja voi kävellä pimeässä illassa heinäsirkkojen sirityksessä, kuunnella meren kohinaa tai herätä minareetin kutsuhuutoon.
Nyt kuitenkin haen villiintyvät ja hieman kaukokaipuiset ajatukseni poukkoilemasta kaduilta ja maailmalta, takaisin tänne lämpimään sänkyyn, On aika mennä kääriytä peiton alle, unohtaa tämän päivän pienet flussa-vastoinkäymiset ja käydä nukkumaan.
Hei hei, ja hyvää yötä!