Lähtemisestä ja jäämisestä
“On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.”
-Tove Jansson
Rakastan Tove Janssonin viisautta, mutta tämä sitaatti on aina ollut minulle erityisen vaikea.
Välillä tuntuu siltä, että pidän lähtemisestä aivan liikaa. Se antaa luvan olla hieman sentimentaalinen ja katsoa kaikkea siihen asti mitätöntä ja arkipäiväistä uusien, dramaattisten ja ennenaikaisesta nostagiasta huurustuvien lasien läpi. Oma elämä ja kaikki se, josta tajuaa pian luopuvansa, piirtyy esiin kirkkaampana ja terävämpänä – tulevina muistoina ja menneisyytenä. Ystäville voi sanoa normaalisti baanaleilta tuntuvia asioita ja käydä lempikahvilassa viimeistä kertaa, haikeana mutta mieli jo puoliksi muilla mailla ja seikkailuntuoksusta täyttyvänä.
Ja kaiken edessä siintää uusi alku ja uudet mahdollisuudet; uudet ihmiset ja uudet merkittävät kohtaamiset, kaikki se mistä ei voi vielä oikein tietää mitään ja joka on siksi kutkuttavaa ja täydellistä.
Mutta lähteminen tarkoittaa aina myös luopumista, ja se, että se on aina ollut minulle niin helppoa, on alkanut tuntua melkein pelottavalta. Vaikka nauran kevyesti minun lähtijän-rohkeuttani ihaileville, salaa olen kateellinen niille, jotka ovat tarpeeksi lujasti ankkureita tiettyyn paikkaan ja elämään jäädäkseen. Minusta kun välillä tuntuu siltä, että voisin olla yhtä kotonani tai kodittomana missä tahansa – sielu, ystävät, mahdollisuudet ja muistot ovat jo sirpaleina vähän siellä sun täällä.
Siitä on jo yli kymmenen vuotta, kun äiti sanoi joskus saunassa kaukokaipuiselle tyttärelleen, että pelkää minusta kasvavan levoton ihminen, joka ei ole kotonaan oikein missään. Silloin ajatus tuntui kaukaiselta ja kiehtovalta, nyt paljon omakohtaisemmalta ja proosallisemmalta. Ei ole oikeastaan ollenkaan vaikeaa eikä mitenkään erityisen hohdokasta muuttaa maiden ja kaupunkien välillä muutaman kerran ja sitten huomata, että uudestaan lähteminen on oikeastaan helpompaa kuin jääminen. Ja että oikeastaan vaikealta tuntuukin juurtuminen, pysyvien ja turvallisten ihmisten ympärilleen kokoaminen, sellaisen työn hankkiminen, josta haluaa pitää kiinni.
Kohta on edessä jälleen lähteminen neljän Lontoossa ja samassa asunnossa vietetyn vuoden jälkeen. Ja vaikka se tuntuu pitkän epämääräisesti jumissa olevan fiiliksen jälkeen hyvältä, se tuntuu myös uudella tavalla raskaalta. Tämä kaupunki, jonka olen joskus nähnyt jo pysyvänä kotina, jossa olen tuntenut olevani niin elossa, rakastunut, surrut, ollut yksinäisempi kuin koskaan, tavannut ihmisiä joiden kanssa on kipinöinyt heti – tuleeko siitäkin vain yksi menneisyyden vaihe, josta ei sitten lopultakaan jäänyt paljon mitään pysyvää elämään?
Mutta yhdesta asiasta olen varmempi kuin koskaan ennen: vaikka lähtisikin aina uudelleen ja uudelleen, aina voi palata. Ja joskus ehkä pitää lähteä, jotta voi tulla jäädäkseen.
Kohta taas pakkaillaan matkalaukkuja, kiroillaaan mystisesti triplaantuvaa tavaramäärää ja, itseni tuntien, ihan varmasti kyynelehditään lipaston perukoilta löytyvien, jo unohtuneiden paperilappujen äärellä….
