Sisu
<3<3
Kävin jumpassa. On todella tehokas ja vahva olo, kun ensimmäiseksi lauantaiaamuna lähtee nostamaan rautaa paikalliseen unisportiin. Sib-trening on tuossa alhaalla pihalla, joten matkaan menee kaksi minuuttia täältä 15. kerroksesta. En jaksanut huhkia verenmakua suuhun ja niskaa jumiin viikonlopun riemuksi liian isoilla painoilla. Ei siis ihme, että tanko nousi ilman pahempaa irvistelyä. Tuntuu, että Helsingin unisportissa jengi vetää naama kalpeana, raudanmaku suussa täysiä, senkin jälkeen kun jaksaminen on jo varttia aikaisemmin loppunut. Täällä taas muutamien ryhmäliikuntatuntien kokemuksella näyttää siltä, että tekeminen ja yrittäminen lopetetaan helpommin ja vähintään viisi sekuntia ennen taukoa. Unisportissa, sellaista ei juuri tapahdu. Ehkä syy on siinä, että vuorilla juokseminen, käveleminen ja vaellus on niin sanottu kansan pääurheilulaji – siellä ei himmailla, vaikka vähän ylimääräistä painoa kropassa olisikin tai reidet maitohapoilla jo kolmatta päivää. Ehkä kaikenlainen sisäliikunta on vain chillailua, jonne tullaan kun ei jostain syystä mennä vuorille… Unisportiin tottuneena, on kuitenkin kiva välillä käydä jumppailemassa tai joogailemassa hyvän ohjaajan opastuksella, etenkin kun usein sopiva tunti on tuossa kahden minuutin päässä.
Urheilu on hyvä tapa tutustua paikallisiin, urheilu yhdistää ihmisiä. Ei ehkä päde Sib-treningin jumppatunteihin, mutta kyllä niilläkin käymällä tulee tunne, että näkee ihmisiä ja tekee jotain seurassa. Parhaimmassa tapauksessa samalla tunnilla käy usein samat naamat ja joihinkin jopa tutustuu. Harrastin Suomessa nyrkkeilyä ja nyrkkeilysalilla käyminen oli yksi keskeisimmistä sosialisointipaikoistani. Vietin treenikavereideni kanssa suurinpiirtein kaksi tuntia viisi-kuusi päivää viikossa. Ennen kuin hain Bergeniin, varmistin, että kaupungissa on nyrkkeilysali/- saleja. Olihan täällä. Nettisivujen perusteella olisin mennyt aivan toiselle salille kuin minne loppujen lopuksi olen päätynyt.
Aloitin Bergen Sparta:lla. Toisella viikollani täällä laitoin tekstarin salin nettisivuilta sattumanvaraisesti valitsemaani numeroon. Sain vastauksen kyselyyni, että ”olet sydämellisesti tervetullut meille”. Riensin iloisena treeneihin samana keskiviikkona. Treenit olivat hyvät ja pidin salista ja sen ihmisistä. Muutaman viikon jälkeen valmentajamme, Bård, sanoi että Bergenissä on toinenkin klubi, jossa on enemmän naisia/ tyttöjä. Hän sanoi jutelleensa BAK:in, eli Bergen Atlettsklubbin valmentajan kanssa ja olisin tervetullut myös sinne. Bård käytti huomattavasti enemmän aikaa erilaisten salien ja minulle sopivien sparrikavereiden löytämiseen, kuin Spartan IBAN-tilinumeron löytämiseen, jotta voisin maksaa treenien lukukausimaksun. Meininki on ensisijaisesti urheilutoimintaa – ihmisiä tekemässä asiaa johon he uskovat, jota he rakastavat ja haluavat tarjota lajista kiinnostuneille parhaat mahdolliset oltavat ja toissijaisesti liiketoimintaa. Miellyttävää.
Menin testaamaan BAK:n treenejä ja Bård oli sanonut tulevansa mukaan, ”jotta voisi esitellä minut ihmisille”. BAK:n porukka tunsi tuntevan Bårdin hyvin ja monet treenaajat ilahtuivat hänet nähdessään. Jäin treeneihin ja Bård lähti lenkille. Hän sanoi, että minun kannattaisi miettiä treenaanko molemmissa niin paljon, että kannattaa maksaa molempien treenikaudesta. Jos valitsisin BAK:n saisin silti välillä käydä Spartankin treeneissä, en olisi ainoa joka teki niin. Sinänsä treenimaksut eivät ole kauhean korkeita, jos vertaan kotisaliini Helsingissä… BAK veloittaa puolesta vuodesta 800 NOK, eli noin 100 euroa ja Sparta 1000 NOK. Spartan tilat ovat hieman paremmat, joten siitäkin voinee johtua tuo pieni hintaero. BAK:n ja Spartan välillä ei muutenkaan tunnu olevan hirveää kilpailua. Marielle, yksi treenikaverini BAK:ssa onkin naureskellut, että ”meillä on lapsia ja naisia ja pieniä ihmisiä”, lähinnä. Tunnelma on hyvä ja treenikaverit, muut about ikäiseni naiset ovat todella tasokkaita nyrkkeilijöitä! Treenejä on molemmilla kolme kertaa viikossa ja joskus järjestetään yhteistreenejä ja harjoitusotteluita Spartan kanssa.
Suomessa pari kaveria olivat pitkään kehuneet brassi jiujutsua eli BJJ:tä. Yksi saksalainen kaverini alkoi järjestelmällisesti läpikäydä erilaisia lajeja täällä. Josef on ollut kovan luoka voimistelija, kunnes kesällä päätti lopettaa. Hän ilmeselvästi kaipasi treenaamista ja ehkä jopa, harrastuksen mukanaan tuomaa yhteisöä. Hän löysi BJJ:n ja heitti kerran, ”tuu säki, siel on naisiiki”. Meni kaksi viikkoa ja uskaltauduin treeneihin kokeilemaan. Vedin kaverini mukaan – hän halusi tavata norjalaisia, joten sanoin, että ”olen maanantaina menossa brassi jiujutsu treeneihin, tuu mukaan”. Nyt kuukauden verran olen käynnyt Frontline Academyn BJJ- treeneissä pari kolme kertaa viikossa. Treenaaminen on huomattavasti kalliimpaa kuin kummallakaan nyrkkeilysalilla, opiskelijalle 400 NOK per kuukausi, muille 500 NOK. Mutta tilat ovat loistavat, valmentajat välittävät treenaajista ja treeneissä voi käydä vaikka viisi kertaa viikossa.
BJJ veti jalat alta heti, kirjaimellisesti ja symbolisesti. Se on jotain aivan muuta kuin pystyssä tapahtuva nyrkkeily. BJJ tuo loistavaa vaihtelua kaikkeen muuhun urheiluun ja liikuntaan mitä täällä pääsee tekemään, eli nyrkkeilyyn, jumppailuun, juoksemiseen ja vuorilla tepasteluun. Laji muistuttaa aloittelijan tekemänä lähinnä lattialla pyörimistä ja ilman halki hallitusti lentämistä, joka tapauksessa jotain mitä ei normaalisti kovin paljoa tee. Tai ehkä monetkin pyörivät lattioilla ja maassa harvase hetki, mutta minulle BJJ-treenit ovat vaihtelua. Siinä tulee ihmeen notkeaksi ja jänteväksi, helposti kierähtelee edes takas. Parhaimmillaan kun sini-liila- ja mustavöiset sparrailevat, meno näyttää nykytanssilta, kevyeltä ja ketterältä. Pienikin ihminen voi tekniikoilla saada itseään paljon isomman ihmisen nippuun, helposti. Itse olen riemuissani, jos saan viiden minuutin erän aikana edes yhden kuristuksen tai lukon aikaiseksi ja toinen joutuu taputtamaan mattoa. Tuntuu, että joskus paremmat päästävät liian helpolla, mutta mukavaa, että joskus voi kuvitella voittaneensa. Suurimmaksi osaksi tulee sparrailtua noin 15-25 kiloa painavampien miesten kanssa, onneksi on omankin kokoisia treenaajia. Mutta, ainakin tulee yritettyä paljon, eikä voiman käytöllä pärjää, joten tekniikoita on yritettävä. Nuorten miesten ongelma sen sijaan on joskus liika voimankäyttö – hampaat irvessä vääntäminen, naama tomaattina vääntäminen. Joskus pelottaa, että joltakulta katkeaa vielä verisuoni päästä. Itse otan mallia rauhallisesta, karhumaisesta norjalaisjiujutsukasta, joka täysin rauhallisena, suorastaan viilipyttynä painii menemään. Se toimii, ei tule pää kipeäksi hampaiden kiristelystä, eikä kulu turhaa energiaa puhisemiseen ja irvistelyyn. Ehtii ajatella ja miettiä seuraavaa siirtoa, kun painii chillisti. Salilla on pyörinyt erilaisia kommentteja kansalaisuudestani. Näytän kuulemma ruotsalaiselta ja tottakai minua luultiin saksalaiseksi, kun ensimmäisen kerran Julen kanssa saavuin paikalle ja tunsin myös Josefin ennestään. Viime perjantaina hämmennystä aiheutti, kun sparrikaverini yritti puhua minulle islantia ennen erämme alkamista. Kysyin kummastuneena oliko hän islantilainen, ”en, etsä oo?”, sinivöinen sparrikaverini kysyi. Ilmeisesti, joku oli kertonut väärää tietoa kansallisuudestani. Kuullessaan sitten minulta, että olen suomalainen, hän hymähti ystävällisesti. ”Sisu,” hän sanoi kysyvästi ja hymyili, ”jo just det!”, vastasin, sitten tervehdys, vyönkiristys ja kellon kilahdus. Sisua tarvitaankin, sillä taidot eivät vielä riitä.
Love & ligth
r
Jos haluat mahtavia treenejä, välittäviä valmentajia, hyvää menoa ja hyvää kuntoa kun muutat Bergeniin tsekkaa
Frontline Academy: http://www.bjjnorge.com/
Sparta: http://www.bergensparta.no/
BAK: https://www.facebook.com/groups/2261686381/?fref=ts