Kotoa kotiin
Joulukuu
Kaupungilla vilistää ihmisiä vaikka on pimeää kuin keskiyöllä. Joka vuosi pimeys yllättää, siihen en ikinä totu. Talvesta pidän, lumisesta, kylmästä ja kuivasta ja aurinkoisesta. Pimeys muuttaa elämän nuhjuiseksi, tuhraantuneeksi, kestää jonkun aikaa ennen kuin tajuaa, että tämä sama pimeys vallitsi elämässäni viimekin vuonna, ellen ollut eteläisemmällä pallonpuoliskolla ja käynyt pohjoisessa vain jouluna tervehtimässä tätä eksoottista valottomuutta. Espanjalaiset ystäväni kyselevät enkö ole aivan tottunut tähän, kunpa olisinkin, ehkä se vaikuttaa minuun enemmän juuri siksi, että tiedän millaisia pimeät talvikuukaudet ovat. Helmikuussa kun ne väistyvät niihin on yllättäen tottunut, ja sitten väsyttääkin aivan liian yllättäen ovista ja ikkunoista säteensä silmiin puskeva valo.
Bergenissä joulunaika alkoi marraskuun lopussa. Silloin me vielä yhdysvaltalaisten ja kanadalaisten ystäviemme kanssa vietimme kiitospäivää. Oli mukavaa ja maukasta istuskella lämpimässä asunnossa ja syödä aivan liikaa peruna- ja bataattipohjaisia ruokia. Erikoisin oli bataatti paistos, joka oli päällystetty vaahtokarkeilla – se oli todella hyvää ja toimi hienosti myös jälkiruokana. Mutta nyt syödään jo aivan liikaa rusinoita ja manteleita gløgissæ. Palasin juuri Abbyn luota – ah Amerikka ja sen ylitsepursuava jouluhössötys – asunto oli täynnä Abbyn vanhempien lähettämiä joulukoristeita ja ruokia, jotka tuovat isovanhempieni talon jouluaattoaamun tuoksut mieleen. Söimme ja pulisimme joulusta, siitä kuinka new meksikolaiset vanhemmat ovat kovin huolissaan paikallisesta säästä ja toistelevat skype-puheluissaan ymmällään, että millaista on jos koko ajan sataa, sataa ja samalla on kylmä. Kuinka se oikein toimii? Ja kaupungissa? Lupasin turhan sateenvarjoni heille kun lähden.
Lähden tosiaan kahden viikon kuluttua. Aika on mennyt luvattoman nopeasti. On kamalaa jättää hyvät ystävät tai lähteä paikkaan, jossa heitä ei joka viikko tai päivä nää. Mutta, jos ei ikävöisi ketään, niin silloin minusta koko Bergenin aika olisi ollut jokseenkin turha – ihmiset ja ystävyydet ovat parasta mitä voi löytää ja saada, olisi surkeaa, jos en ikävöisi ketään. Olen siis onnekas kun saan vuodattaa kyyneleitä monen rakkaan uuden ystävän lähdön takia. Tulen ikävöimään myös tätä kaupunkia- rakastan tätä! En kuitenkaan tule ikävöimään kaikkia säitä, kuten tämänpäiväistä, jossa meinaa lentää ilmaan jokaisesta tuulenpuuskasta ja tuntuu kuin kävelisi suihkussa. On myös mainiota mennä Helsinkiin, ensimmäistä kertaa toisesta kodista tulon jälkeen, tuntuu, että menee kotiin, eikä sitä välttämättä tarvitse niin kovin uudelleen rakentaa, vaan se henkinen tila – koti, on jokseenkin helposti palautettavissa, vaikka se tulee olemaan erilainen. Paluuta tasan vanhaan ei ole, eikä tarvitsekaan, asioiden kuuluu muuttua, soljua eteenpäin ja muokkautua, olen itsekin varmasti hitusen muuttunut, tottakai.
Pyörin kaupungilla olon ja aamun lumihuippu valloituksen jälkeen Slettenin apteekissa haalimassa vitamiiniä. Sen jälkeen kaupassa kokosin koriini porkkainoita ja ylihintaista pähkinäleipää, se kun ensimmäisenä sattui käteeni. Puhelimeni soi ja jotenkin tiesin, että Valenciasta soitetaan. Soittoja sieltä ei juuri tule, enkä minäkään sinne soittele – me viestimme kirjein. Nyt oli kuitenkin jotenkin erikoinen hetki, sillä huomasin, etten yllättynyt kun näin ruudussa soittajan nimen. Emme koskaan keskustele kirjeistä, muutoin kuin vastauskirjeessä. Nyt kuitenkin oli epäilys ehtisikö vastaus tänne ennen lähtöpäivääni. Sen hetken kun, sanoin ensimmäiset sanat ja kuulin iloisen, tutun ja turvallisen äänen langan toisessa päässä, kävi mielessäni nopeasti ajatus kuinka hullua on, että siellä ollaan auringossa, valossa vielä melkein tunti ja ehkä jopa sortseissa. Itse raahasin piimän ja porkkanakilojen painauttavaa, hilkulla repeävää muovikassia räntäsateessa ja yritin pitää paksua kaulahuivia pääni suojana. Olosuhteet tuntuivat varsin neutraaleilta tuona hetkenä, hauskempaa oli kuulla miten joulupaketin vessapaperiin käärityt överi-koristellut piparit, olivat säilyneet kahden viikon postimatkan ehjinä ja kuinka mahteja itsetehdyt joulukortit olivat. Rakastan kirjeiden ja askartelujen väsäämistä, pakettien rakentelua ja kirjeiden sisällön pohtimista. En jää sitä kuitenkaan ikävöimään, jos ei tarvitse ikävöidä kirjeiden saajaa.
Eilen halusin heti Helsinkiin ja päädyin lukemisen sijaan murehtimaan kaikkea ja selaamaan unisportin joulunajan jumppatarjontaa. Tänään aamulla ryydyin keittiöön ja Sergio, sekä hänen vieraansa, iloinen ja rempseä Riccardo, miettivät Ulrikenille lähtöä. ”Lähetkö mukaan?”, he kysyivät. ”Lähen”, vastasin yksin tein. Arvaamattomista vastauksistani tunnettuna nyt naurettiin, kun päätin niin nopeasti ja pitäydyin päätöksessäni. Ulkoilu kuulosti hyvältä, enkä mitenkään halunnut viettää viimeisiä päiviä yksin kirjastossa murehtimassa. Eilisen kirjastomelankolian en halunnut toistuvan. Mieluummin lukisin vähän huonommin, mutta olisin onnellinen ja hyvässä seurassa. Ulrikenille meno kannatti, oli lunta ja liukasta, jäätävän tuulista ja lumista. Mutta ennen kaikkea kaunista, lumoavaa, hauskaa ja sporttista. Tuli hyvä mieli ja kipeät reidet. Huipulla satoi lunta vaakasuoraan ja alaspäin sai liukua rinnettä alas, se oli hauskaa – kaipa suomalainen on sittenkin melko tottunut lumeen elementtinä, sillä minusta tuo reitti oli lumisena helpompi kuin lumettomana. Olo oli mitä raikkain kun palasimme opiskelijaghettoon – glögi maistui ja naama helotti.
Kokeista jaan tuleville vaihtareille sen verran, että ne ovat pitkiä, noin 4 – 6 tuntia. Niitä valvovat usein eläkeläiset, jotka luovat rauhoittavalla seesteisyydellään miellyttävän tenttitilaisuuden, vaikka tila olisikin jokin kolkko urheiluhalli (tentit harvoin ovat yliopistolla, tilaa ei ole riittävästi). Suullisia kokeita on, ja se yksi mikä minulla oli ei mennyt hyvin. Kannattaa miettiä kaksi kertaa, ottaako erikoiskursseja maisteritasolla muusta kuin omasta pääaineestaan. Toisaalta – en opiskellut tarpeeksi. Yritin uskoa hyvää, mutta lopulta oli pakko myöntää tanskalaisen ystäväni olleen oikeassa – kurssi oli tylsä, proffa oli tylsä. Silloin tällöin luennon pitävä toinen proffa oli loistava, hänpä olikin vain vieraileva. On ehkä hankala täysin keskittyä vieraassa ympäristössä tylsään kurssiin, kun se ei tunnu niin pakolliselta, kun ympärillä on niin paljon epätylsää. Ihan sama, kokemus tuokin. Sen sijaan norjankielisen kurssin kehoitan ottamaan! Lue kuitenkin paljon ja mieluiten kurssi, joka ehkä on aihe josta saatat jotain tietää, jos norjasi on yhtä keskinkertaista ruotsia kuin omani. Norjalaiset yleensä ymmärtävät sinua varmasti mainiosti, kuten minua ja suomenruotsiani. Kuitenkin ongelmaksi muodostuu, etten aina ymmärrä heitä 100 prosenttisesti. Norjalaisten kavereiden kanssa yritän itse aloittaa keskustelut mahdollisimman usein – silloin ainakin tiedän mistä puhutaan. Bergenissä on vahva aksentti, johon sisältyy tuima r- äänne, ja huomaan paikallisten kanssa jutellessani, saavani tuon äänteen ja aksentin esiin. Se on huvittavaa, mutta menee läpi, eikä se siltikään ole paikallisille bergeniä, vaan suomenruotsia.
En stressaan tenteistä, enemmän stressaan siiä miten saan espanjalaisten ystävieni kyyneleet ehtymään huomenna, kun yksi heistä lähtee. Espanjalaisilla on hämmästyttävä, ihailtava toisistaan välittämisen kulttuuri, ihminen ei koskaan jää yksin. Toivon imeneeni heistä paljon näitä hyviä puolia itseeni, vaikutuksia, jotka tekevät pimeydestä valoisampaa.
MUCH LOVE
r