<3 <3 <3 <3 <3 <3

Kämppikseni, tai yksi kymmenestä jonka kanssa keittiön jaan, on kovanluokan dyykkaaja. Mies ei osta mitään. 90 prosenttisesti kaikki mitä hän syö, on roskiksesta kaivettua eli dyykattua. Olen monesta asiasta hänen kanssaan samaa mieltä – on totta, että ihmiset ja kaupat heittävät liikaa hyvälaatuista ja vielä syömäkelpoista ruokaa pois ja on totta, että säästää huimasti rahaa jos jättää ruoan ostamatta. Olin hänen kanssaan reilu viikko sitten kaivelemassa roskiksia kauppojen mentyä kiinni. Löysimme vaikka mitä. Dyykkauksessa helpottavaa on, että sitten seuraavat päivät syö sitä mitä löysi. Ei tarvitse sen kummemmin pähkäillä mitä ruokaa laittaisi, ei ole viettänyt turhaa aikaa pohtien mitä pitäisi ostaa ja miten söisi laatua halvalla. Sen sijaan syö sitä, mitä sattuu olemaan tarjolla. Tuon yhden kerran jälkeen, olen halunnut useasti lähteä mukaan dyykkausreissuille tai kurkistella muutamaan laariin kotimatkalla. Ongelma on, etten muista tehdä sitä. Olen niin ehdollistunut kaupassakäyntiin, tuskin kukaan ihmettelee miksi, etten muista toista keinoa hankkia ravintoa kuin kaupan, sekä ajoittain metsän sienet ja marjat.

Kävin äsken kaupassa. Olen kuunnellut koko päivän norjaa norjankielisellä tunnilla, yrittänyt jakaa fiksuja ajatuksia norjaksi, tunnin jälkeen jäänyt suunnittelemaan ryhmätyötä pääosin norjaksi ja vielä sen jälkeen mennyt samaisen sosiologiantunnin norjalaisten kanssa syömään, missä kommunikoitiin edelleen – norjaksi. Olen poikki, puhki, väsyttää, ketuttaa, on identiteettikriisi! Muut menevät elämässä eteenpäin ja minä aikuinen ihminen olen opiskelijavaihdossa, eihän tälläinen ole ollenkaan sopivaa, suunnittele elämäsi paremmin! Yritä olla kunnolla jotakin, älä vähän kaikkea! Mutta jos olisin jotain kunnolla, niin mitä tai kuka olisin, mitä…hei siis… Tälläinen tuntemus on ihan normaali. Ironisesti, ainakin itse tiedän olevani hengissä kun olen kriisissä. Vaikka olisi kuinka muutellut ees taas, niin on outoa olla vieraassa maassa, vaikka kaikki Tanskaa etelämpää tulevat tuntuvat luulevan Norjan ja Suomen olevan sama asia. On uuvuttavaa rakentaa uutta arkea ja keskittyä kaikkeen 180 prosenttisesti, ettei mitään merkittävää mene ohi luennoilla tai sosiaalisessa elämässä. Joten tässä lähinnä itseluotujen paineiden ja kriisien ristitulessa, unohtaa mikä oli sopivaa ja mikä ei, kuka oli ja kuka ei. Sitten käy joskus niinkin, ettei kaupassa käynnin jälkeen kehtaa, tuomitsevien katseiden pelossa, mennä keittiöön, jossa dyykkaaja kavereineen kokkaa dyykattua possunposkea ja syö roskiksesta täydellisenä löydettyä marsipaanikakkua. Yhtäkkiä kaupassa käynnistä tuli noloa. Tai niin sitä itse kuvittelee. Sitten hipsii soijamaitoineen omaan huoneeseensa, toivoen dyykkajien lähtevän kohta uudelle keräyskierrokselle. Tai sitten koputtaa ystävänsä ovelle ja pyytää kanssaan keittiöön. Kaksin keittiöön astuessa ei tarvitse aivan yksin kohdata kaupassakäyvien tuomitsijoita. Tai sitten, ottaa ostoksensa pois kirjoituspöydältä homehtumasta, kävelee keittiöön, laittaa tavarat jääkaappiin, leikkaa palan kaupasta ostettua leipää, istahtaa pöydän ääreen dyykkareiden seuraksi ja kysyy miten on päivä sujunut, unohtaa angstinsa ja rentoutuu. (ja lupaa lähteä sukeltelemaan roskiksiin heti seuraavan kerran kun ruoka loppuu! mikä ei kiinnosta dyykkaria, joka itseasiassa olisi vain iloinen jos hänelle jäisi enemmän ruokaa löydettäväksi…)

pus og kram

Siis, terveiset ensimmäisestä maailmasta! Täällä uliset ja mouruat, kun on varaa ostaa kaupasta, mutta haluaisit kaivaa roskiksesta ja jossa on mahdollisuus matkata, kaikkialla opiskella ….

… ”entäs jos haluaa syödä soijamaitoa ja mysliä, eikä sitä löydä roskiksesta?”, pohti espanjalainen ystäväni… Joko ostat ja valitset tai löydät, etkä nirsoile, mutta kuitenkin on toivottavaa, että kehtaa olla omassa keittiössään vaikkei söisi mitään.