Love and light from Bergen!

Muutin noin neljä viikkoa sitten Norjaan, Horladalandin lääniin, Bergenin kaupunkiin. Olin aina halunnut Norjaan, lapsesta asti ja täällä nyt olen kiitos Helsingin yliopiston Nordplys-ohjelman. Aion siis opiskella täällä puolisen vuotta. Opiskelun lisäksi, kaikenlainen retkeily, kävely ja lenkkeily kaupunkia ympäröivillä seitsemällä vuorella tulevat olemaan iso osa elämääni. Kauemmaksikin kannattaa lähteä patikoimaan ja pienellä spontaanilla reissulla olin jo tänä viikonloppuna. Arki alkaa sujua: tunnen ihmisiä ja kaupungin, tiedän missä luentoni ovat, löysin täydellisen nyrkkeilyklubin, tiedän mitkä ruokakaupat ovat halpoja, löysin kirpparin, ostin pyörän ja minulla on jo ystäviä. Kävellessäni vuoristojärven rannalla, syödessäni nuudeleita kämppisteni kanssa aamukolmelta tai astuessani nyrkkeilysalin uumenista ilta-auringonpaisteeseen vuononrannalle, tiedän miksi olen täällä, enkä voisi olla onnellisempi. Neljä viikkoa sitten mietin ja kyseenalaistin päätöstäni todella. Miksi pitää jättää ihana elämä Helsingissä ja ehdoin tahdoin lähteä vieraaseen paikkaan, aloittamaan alusta, taas? Yhtä aikaa olin iloinen ja surullinen, innoissani ja kauhuissani. Nyt olen varma, että päätös oli oikea. Täytyy pitää vieterit jaloissa ja olla valmiina menemään. Kolmen vuoden Suomessa olon jälkeen tarvitsin tämän. Mukavuusraja on hyvä ylittää, muuten muutun araksi.

Mukavuusrajan ylittäminen on muutenkin ollut teema viimeisenä parina viikkona. Täällä, toisinaan hullujenhuonetta muistuttavassa, opiskelijakylässä ei koskaan kannata kertoa kenellekään mitään tekemisiään, jos haluaa olla rauhassa. Toisaalta, jos haluaa seuraa, niin sitä on aina saatavilla. Meno on niin monikulttuurista ja ihanalla (joskus toki kauhealla) tavalla sekavaa, etten usko näiden länsi-Norjan sateiden saattavan ketään masennukseen tai muuhun alakuloon – sillä joka kerta, kun on vaipumassa mahdollisin pohjamutiin näkee omassa keittiössään maailman kansalaisuudet laittamassa ruokaa yhtä aikaa yhdellä liedellä, bosnialaisen tytön tanssivan pöydällä ja saksalaisen pojan kävelevän käsillään käytävässä. Tämänkaltaiset tapahtumat tai pikemminkin tämänkaltainen arki pitää virkeänä ja uteliaana, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, kenen kanssa, milloin tai missä. Ainoa minkä voi veikkaamalla saada oikein on kansalaisuus, lähes jokainen on saksalainen tai espanjalainen. Norjalaisia tavatakseen on mentävä muualle, ihmisten ilmoille. Joka tapauksessa opiskelijakylä, Fantoft, on sydämellinen paikka. Jos huolensa sanoo ääneen on jollakulla varmasti vastaus tai neuvo, jos on nälkä, on jollakulla varmasti liikaa ruokaa tai jos haluat nukkua, on jollakulla varmasti bileet naapurikerroksessa ettet pysty jne…

Onnekseni olen asunut monenlaisissa paikoissa tähän mennessä ja lähes aina yhden tai useamman ihmisen kanssa. Joten nykyisen kaltainen asumisjärjestely, oma huone + oma kylppäri/ vessa, on oikein mainio. Keittiön jaan seitsemän tai oikeastaan kymmenen ihmisen kanssa. Saksalaisen Leonien ja espanjalaisen Sergion tapasin jo lenteokentällä. Raahauduimme yhtä matkaa Bergenin valtavia ylämäkiä hakemaan avaimet ja toivoimme saavamme asua samassa kerroksessa. Muita ”kämppiksiä” ovat hollantilainen tyttö, japanilainen tyttö, japanilainen pariskunta, bosnialaiset siskokset ja tsekkiläinen poika. Tulemma hyvin toimeen ja keittiö pysyy suhteellisen siistinä, kiitos klorin. Yleinen luulo onkin, että viidennentoista kerroksen uumenissa on uimahalli. Kuljemme siivouspäivän jäljiltä kavereidemme perässä käskien haistamaan käsiämme, kloorinhaju pysyy ihossa useita useita tunteja.

Olin viime tiistaina menossa pelaamaan biljardia kaverini kanssa, halusimme harjoitella, koska emme koe osaavamme. Kävi kuitenkin niin, miten Fantoftissa on tapana, että törmäsin saksalaiseen kaveriini. Josef oli kiinnostunut tekemisistäni, enkä ollut tuolloin vielä kehitellyt ajatusta siitä, ettei mitään pidä sanoa ääneen, jos jotain haluaa tehdä rauhassa. No, siinä vaiheessa kun menin pelaamaan bilistä opiskelijakylän klubille ja kaverini feidasi, olin iloinen, että olin törmännyt Josefiin ja saisin pian seuraa. En saanut vain seuraa, mutta myös kovan luokan oppeja bilikseen, kuten ”bilismailaa on puristettava ajatellen, että maila on pulu. Purita niin kovaa ettei pulu lähde lentoon, mutta niin hiljaa, ettei lintu tukehdu”. Näitä oppeja noudattaen pelasin peläten, että hermostuttaisin neuvojani. ”Josef on kuin terminaattori”, hihitti peliä seuraava nebraskalainen Pat, en voinut kuin olla samaa mieltä. Voitimme Josefin kanssa tiiminä seitsemän kertaa peräkkäin, vaikka olin handicappinä. En ollut pelannut biljardia varmaan kymmeneen vuoteen ja kaikkien tuijotus, Josefin neuvot ja käsieni vääntely oikeaan asentoon oli vaivaannuttavaa. Edes norjankielinen sosiologiantunti ja esittelykierros aamutuimaan norjaksi, ei ollut yhtä mukavuusrajaa ylittävää kuin bilissessio. Bilispöydän laidalla notkuminen viime viikkoinan on kuitenkin tuonut enemmän iloa kuin noloa. Siinä hengaillessa tapaa hyviä tyyppejä, ei könötä yksin omassa huoneessaan tai syö liikaa leipää tylsyyteen.

Voisin käydä katsastamassa pelitilanteen pikaisesti ja sitten palata sairastamaan, jotta pääsee tiistaina treenaamaan.

pus og kram