Wet and Windy, Hoddevik & Mt Skåla, surffaus ja vaellus
Reissusta palasin viime sunnuntaina. Hoddevikkiin pääsi todella kätevästi, joskin hieman tyyriisti lautalla. Lautta oli kuin hyvätasoinen junanvaunu ja maisemat olivat äärettömän hienoja. Oli ihan uskomatonta, miten yksikin pysäkki oli kuin jollakin pahaisella kallioisella saarella, mutta niin vaan sielläkin ihmisiä asui ja jäi iloisinmielin lautan kyydistä – varmaankin kyläilemään tai sitten koteihinsa. Lautassa oli todella vähän matkustajia, joten oli tilaa levittäytyä, mikä teki viiden tunnin istumisesta mukavampaa.
Lautalla matkasimme päätepysäkille Seljeen. Seljessä satoi kaatamalla, meri oli synkkä ja tuuli oli kova. Konsta oli onneksi lautassa nähnyt sen vaivan, että oli soittanut Lapoint:tiin ja kysynyt miten selviäisimme saman illan aikana Hoddevikkiin. Selvisi, että joku tulisi hakemaan puoli kahdeksan maissa. Oli onneksi siis hyvää aikaa juosta pimeitä ja lauantai-illan rauhoittamia katuja kylän Bunnprisiin. Konsta odotteli tavaroiden kanssa hiljenevässä satamassa, sillä aikaa kun lähdin hankkimaan lisäeväitä. Olimme suunnitelleet huolellisesti millaista ruokaa ostamme – mikä on helppo valmistaa missä tahansa olosuhteissa, millä tahansa välineillä, oli sitten kyseessä Hoddevikin tuvan hienostunut induktioliesi tai ryynäysolosuhteissa trangia. Ravintoarvot oli käyty läpi tarkkaan. Linkola olisi varmasti mieluiten syönyt pelkkää voita – siinä kun oli tarpeeksi kaloreita. Suuri kalorimäärä tosiaan tuli tarpeeseen hyisissä vesissä surffatessa. Vaikka märkäpuku lämmitti, vei kylmävesi energiaa ja paljon. Olimme iltaisin todella onnellisia kaapista löytyvistä karkeista ja suklaapatukoista, jotka olin näkkärin ja tortellinipaketin lisäksi Seljen Bunnprisistä hamstrannut. Rutkasti iloa toi myös jonkun Andreaksen netflix, joka oli tallennettuna tuvan nettiinkytkettyyn telkkariin. Silta on koukuttava sarja ja Wes Andersson tekee mieltäylentäviä ja mielialaa kohentavia elokuvia, niitä tarvittiin – väsymys voi aiheuttaa ylimääräistä alakuloa.
Ennen kuin pääsimme tokaksi yöksi ihanaan Lapoint campin tupaan, yövyimme ensimmäisen yön teltassa. Hoddevik on pieni kylä, noin kymmenen taloa/ tilaa, kahden vuoren välissä ja päättyy meren lahteen. Lahdessa on tunnetusti ehkä Norjan parhaat syys-ja talviaallokot. Tuuli on usein kova ennen mainioita surffipäiviä, ja koimme tuona ensimmäisenä yönä, ehkä yhden tuulisimmista elämämme hetkistä. Teltan pystytys vei noin tunnin. Sinä aikana ehtivät melkein kaikki kiilat kadota, tuulen rempoessa juuri pystyyn saadun teltan uudelleen ja uudelleen irti paikaltaan. Myös hermot rempoutuivat räjähtämispisteeseen asti tuon mahdottomalta tuntuvan ponnistuksen aikana. Lopulta erilaisin viritelmin ja pihan aitoja apuna käyttäen teltta pysyi paikoillaan. Heitimme kamat sisään, kävimme vetäisemässä päätuvassa, jonka pihalla telttailimme, iltapalaa naamaan ja kävimme nukkumaan. Nukkuminen oli haastavaa, sillä tuuli aiheutti kovaa meteliä, sekä stressiä – pysyykö teltta paikoillaa vai lennämmekö sen mukana aikna takaisin Seljeen asti. Aamulla heräsimme ryminään, tuuli riepotti irti repimiään naruja. Konsta heräsi, katsahti teltan lepattavia kulmia ja kangasta, katsahti minua ja totesi: ”se taitaa sit olla sopiva hetki lähtä keittää vähä puuroo” ja sitten tuuli rempaisi loputkin kiilat ja narut irti..
Suosittelen lämpimästi Lapoint:tissa surffausta. Väki ja työntekijät ovat todella osaavia ja mukavia. Meininki on rento ja vierailijaa, surffaria ynnä muuta on vaikka minkä ikäistä ja tasoista. Siellä sai ja pystyi olemaan kuin kotonaan. Vedessä pyörimisen lisäksi oli joka aamu teoriatunti, tunti kesti ehkä noin 15 minuuttia, mutta läpikävi tärkeitä asioita, mitä ei ehkä aloittelijalle tulisi mieleen. Vesi ja aallokko on mahtava voima, jota kannattaa haluta tulkita ja yrittää ”ymmärtää” jos meinaa surffata. Sellaisten luonnonvoimien edessä kannattaa olla sen verran kunnioitusta, että opettelee asioita ja noudattaa tiettyä varovaisuutta. Aallokko oli aloittelijalle hurja monena päivänä, joka lähinnä tarkoitti sitä, ettei syvään veteen meinannut edes pääsät, kun aallot rikkoituivat niin lähellä rantaa. Silloin päätyi yleensä helposti pyörimään aaltoihin ja tuli lähinnä harvoiteltua päänsuojaamista laudan lennellessä edes takas. Yhtenä päivänä ilma ja aallokko oli mitä täydellisin! Aurinkokin paistoi ja oli vain hieman tuulta. Aaltojen rikkoutumiskohdan ”taakse” pääsi helposti ja jos ei jaksanut yrittää surffaamista, saattoi hengailla ja uiskennella rennosti laudan kanssa tyynessä vedessä. Hoddevikissä oli niin äärettömän seesteistä ja rentoa, ettei tehnyt mieli muualle oikein lähteäkään, kunnes viimeisenä päivänä alkoi niin uuvuttaa, että vuorelle kävelykin alkoi tuntua helpolta ajatukselta. Kuten Konsta taas kerran nasevasti asian ilmaisi, noustessaan kylmän meriveden, nälän ja väsymyksen ryydyttämänä kuohuista: ”nyt alkaa jo niin ketuttaa nää vesi ja aallot, et onki jo kiva vaihtaa maisemaa, nyt on otettu turpaan tarpeeks”. Itse en kokenut taistelevani tuulta tai aallokkoa vastaan, kuten matkakaverini, mutta jaoin tämän uupumuksen vedenvoimien edessä. Tai itseasiassa, olin todella väsynyt märkäpuvun päällelaittoon – sen hankalampaa asua tuskin olen koskaan päälleni kiskonut, hiki tulee kun ajatteleekin.
Mutta Hoddevikissä on kaunista – alla kuvia mestoilta. Lisää hienoja kuvia tuolta ja ristiin rastiin Norjaa voi ihailla somessa @konstalinkola. Myös @lapointcamps tarjoaa huikeita kuvaelämyksiä surffimestoilta.
Hoddevik aallonmurtajalta päin.
Kylänraitti.
Syyssurffarin paratiisi.
Aallonmurtaja.
Päätuvalla oli käyttöön ja kulkupeleiksi ees taas ja ympäri kylää, tarkoitettuja lonkkareita, long boardeja. Oli hauskaa.
Torstai iltana matkasimme bussilla Stryniin. Strynissä nukuimme ihanan tyynessä telttailusäässä makoisasti ja keräsimme perjantain voimia lauantain Skåla-vuoren kiipeämiseen. Konsta selvitteli Strynin todella avuliaan ja mukavan turisti-infon työntekijön kanssa juna-aikataulija pohjoiseen, jossa hän tämän tekstin kirjoittamishetkellä toivottavasti turvallisesti ja onnellisesti on ollut jo pari päivää. Stryn on viehättävä kaupunki ja vuoret ja jäätiköt näkyvät kaupunkiin. Paikallisten mukaan jäätiköt ovat huomattavasti pienentyneet kymmenessä vuodessa, puhumattakaan useiden kymmenien vuosien takaisista ajoista.
Ruokakaupassa kovaan ääneen puidessamme taas kerran ruokalistoja ja ostoksia, muuan paikallinen suomalainen keskeytti juttumme ja oli selvästi ilahtunut tavatessaan suomalaisia reissaajia. Mies kertoi tulleensa alueelle aikoinaan, noin 15 vuotta sitten yhdeksi kaudeksi hiihtelemään hyviin maisemiin ja puitteisiin, ja on yhä sillä reissulla. Hän kertoi hyödyllistä tietoa Skålasta, kuten sen, että vettä ei tarvitse raahat 1100 metrissä olevasta järvestä, sillä 1400 metrissä on pieni joentapainen virtaus. Järvivesi ei muutoinkaan olisi paras ratkaisu tai se kannattaisi keittää ”sopuli-kautena”. Hän arveli, että lunta saattaisi olla sen verran, että se riittäisi ruoanlaittoon. Hän kehaisi ylhäällä olevaa DNT-mökkiä, joka on entinen keuhkotautipotilaille tarkoitettu pieni parantola – vuoristoilmalla ajateltiin olevan parantava vaikutus. En ole täysin erimieltä itseasiassa.
Menimme bussilla Loeniin ja sieltä kävelimme kaksi kilometriä Tjugenin- leirintäaluelle, jossa oli määrä tavata Garth ja kumppanit. Leirintäalueen maksu oli jokseenkin kalliimpi kuin Strynin 50 NOK. Yksi yö, ilman autoa, kaksi yöpyjää omassa teltassa, maksoi 140 NOK. Ainakin leirintäalueen ”vahti” tai pikemminkin isäntä, oli todella ystävällinen ja neuvoi oma-aloitteisesti Skålalle kiipeämisestä ja vahvisti aikaisemmin kuulemamme paikat mistä saisi vettä ynnä muuta.
Olimme ajatelleet levätä ennen Skålan vaellusta niin paljon kuin mahdollista. Eikä leirintäalueella ollut oikein muuta tekemistä, kuin pystyttää teltta, katsella maisemia, laittaa ruokaa, lukea kirjaa toisillemme ääneen (hauska tapa jota harvoin nykyään tulee tehtyä), tankata vettä – sillä oli tärkeää nesteyttää, jottei iskisi viiden tunnin ylämäki vaelluksella nestehukka. Veden litkiminen toi lisää tekemistä, nimittäin vessassa ravaamista. Kuitenkin noin kahdeksan aikoihin kun muut saapuivat ja asettautuivat pieneen mökkiin, jonka he olivat leirintäalueelta varanneet, Konsta ja minä olimme jo makuupusseissa otsalamput päässä lukemassa iltasatua. Kuulin Thoren ja Garthin huhuilevan nimeäni … katsahdin Konstaa ja sanoin, että teeskentelen nukkuvaa. Sitten päätin kuitenkin pistää pääni ulos teltasta ja vaihtaa pari sanaa. Olihan hauskaa, että he olivat saapuneet ehjinä perille. Pojat olivat aidosti hämmästyneitä, että olimme vetäytyneet yöpuulle, ”there is nothing to do, so we figured, we´re just gonna go to bed”, naureskelin. Konsta jo kuorsasi…
Seuraavana aamuna pitkien ja makoisien unien ja valtavan puuroannoksen jälkeen pakkasimme rinkat, jätimme turhat tavarat autoon, jolla muut olivat perille ajaneet ja lähdimme matkaan. Alla kuvia Skålalta ja matkalta ja Skålatornetilta, siltä ihanalta kivituvalta, jossa mainiosti kaminanlämmössä nukuimme, ennen sunnuntain pohkeet ja reidet jumittavaa alamäkikävelyä. Alamäet menevät nopeammin kuin ylämäet, mutta ovat äärettömän haastavia ja rankkoja. Maanantaina oli vaikeuksia kävellä viisi porrasaskelmaa, lihasten lisäki kaikenlaiset jalkojen nivelet huusivat tuskaansa. Joka tapauksessa, kaikissa mäissä, joiden kulkeminen kestää yli viisi tuntia, on hyvä olla mukana ruokaa ja suklaata. Määränpäässä leivän sijasta on ihana syödä kunnon sapuskaa ja vähän lisää suklaata. Retkikumppanit raahasivat pikkupullon vodkaa ja muutaman oluen ylös huipulle ja nekin maistuivat turkasen kovan tuulen riepottamista retkeilijöistä äärettömän ihanilta.
Tjugenin- leirintäalue. Linkola ähisee teltalle lisää kiiloja. ”Mä teen kaiken ähinällä ja ilmeellä, ei se tarkota et oon vihanen, paitsi oon vihanen ku mul on nälkä”, tämä lausahdus selvensi monia tilanteita.
Aamu maisemaa Tjugenilta.
Aivan alussa, ja rinkat painavat noin 10-15 kiloa.
Ja tuon jälkeen Simon lähti lentoon…
Maisema Mt Skålalta.
Tuulta ja uupumusta. Mielessä ehkä takkatuli, suklaa ja pasta. Saunakin olisi kelvannut.
Melkein tuvalla. Tuuli yritti puskea jokaista joka askeleella kumoon.
Thore ikuisti auringon pilkahduksen ja sen tuoman kauneuden.
Koko jengi. Garth asetti kameran kuvauskuntoon ja syöksyi kuvaan juuri ennen kuin salamaräpsähti.
Skålatornet + huussi (ihanaa).
Kaksi viikkoa samassa paikassa, yleensä pienessä tilassa, 17 m2 huoneessa tai jossain teltassa – ja sitten nahisteltiin mistäpä muustakaan, kuin sukupuolten välisestä tasa-arvosta maailmassa .. lopulta huomasimme olevamme oikeastaan asioista samaa mieltä. Pitipä rähjätä.
Pic by Garth Lord. Maisema Mt Skåla:lta.
Tämän putouksen Konsta bongasi kun oltiin melkein takaisin perillä alhaalla, kuva on Konstan ottama. Paluumatka autossa oli mukava ja kiitos hyvien DJ:den koko neljäksi tunniksi oli mahtavaa musaa ja maisemat olivat päätähuimaavan hienot. Aurinkokin paistoi. Kannattaa matkustaa Norjaan, kaunista, suorastaan ääretöntä (viimeisen ilmaisun käytön omaksuimme iltasatukirjastamme – Eero Alénin teoksesta ”Linkolan soutajan päiväkirja”, 1994.)
Love & light, vaikka kaamos alkaa
r